Vierelle "villikissa"? Fedjan ja Muksiksen tarina

Fedja ja Muksis päätyivät Kisu ry:n hoiviin monen muun löytökissan tavoin hyvin kurjista oloista. Populaatiossa asui pöyristyttävä määrä kissoja, jotka olivat saaneet syödäkseen vain makaronimössöä. Talvipakkaset tekivät tuloaan, joten kiire saada kissat sisälle lämpimään oli kova. Niinpä yhdistyksen luottoloukuttajat tarttuivat toimeen.

Arkalaiset noin viikko ensikotiin saapumisensa jälkeen

Valtaosan populaation kissoista tiedettiin olevan nuoria, nälkiintyneitä ja ihmisiin tottumattomia. Näinhän se oli myös Fedjan ja Muksiksen kohdalla. Saapuessaan nämä "karviset" pelkäsivät ihmistä, mutta olivat hyvin heikossa kunnossa eivätkä tunnistaneet ruokaa. Syömistä pitikin harjoitella ensimmäisen viikon ajan kädestä syöttäen ja ruiskulla juottaen. Hiljalleen kisut alkoivat saada voimiaan takaisin.

Fedja ja Muksis alkoivat vahvistua ja sen myötä energiaa alkoi riittää hurjan pelottavien ihmisten pakoiluun, piilotteluun ja sähinään. Kissoista näki kauas, että ne ovat luonteeltaan mitä kultaisimpia kisuleita - vain pelko ihmistä kohtaan sai ne sähisemään ja piiloutumaan. Aloimmekin tehdä aktiivisesti hommia sen eteen, että saavuttaisimme "karvistemme" luottamuksen.
Pienin askelin luottamus kasvoi, ja Fedja ja Muksis alkoivat sallia hiukan silityksiä tutuilta ihmisiltä. Fedja jopa innostui hiukan kehräämäänkin silloin tällöin paijauksia vastaanottaessaan, vaikka olikin vielä melko varautunut ja pelkäsi, että joku tekee pahaa. Tyttöjen tulevaisuus alkoi näyttää hyvinkin valoisalta.

Fedjaa ja Muksista tarjottiin jokusille kotiehdokkaille, mutta sopivaa loppuelämän kotia ei heti löytynyt. Useimmilla tarjokkailla oli etsinnässä joko pentu tai valmiiksi kesy aikuinen. Eräänä päivänä yhdistykseen tuli kuitenkin yhteydenotto perheeltä, joka etsi kahta toisiinsa tottunutta kissakaverusta. Kertoessani kisuista ja niiden vielä hiukan epäluuloisesta asenteesta ihmisiä kohtaan perhe oli hyvin ymmärtäväinen; olihan kissakaksikon elämässä sattunut ja tapahtunut. Pitkän puhelinkeskustelun ja muutaman sähköpostin jälkeen Fedja ja Muksis saivat "varattu" -maininnan kodinhakuilmoituksensa yläreunaan.

 

  Uudessa kodissa tytöt  saivat nimikseen Kerttu ja Iines. Uusi koti on edennyt kesytyksessä täysin kissojen ehdoilla, ja tytöt ovat hylänneet sohvan alla piilottelun ja ryhtyneet valtaamaan sohvia ja sänkyjä löhöpaikoikseen. Kerttu, entinen Fedja, on ottanut tavaksi hipsiä iltaisin ja aamuisin rappusille kerjäämään rapsutuksia. Uuden omistajan kertoman mukaan pieniä ja vähän isompia askelia tyttöjen kotiutumisessa ja kesyyntymisessä tapahtuu joka päivä.

Kerttu (ent. Fedja) ja Iines (ent. Muksis) viettävät nyt aktiivisia ja rapsutuksentäyteisiä kissanpäiviä uudessa kodissaan

  Nämä karviset ovat aikasmoisen hieno esimerkki siitä, että villikissasta voi saada mitä suloisimman ja rakastettavimman lemmikin. Vai mitä mieltä olette?

Vanhassa vara parempi

Vaikka varmaankin valtaosa yhdistyksen kotia etsivistä kissoista on pentuja tai nuoria aikuisia, saamme me ensikodit aika-ajoin hoidokeiksemme myös jo varttuneempaan ikään ehtineitä naukujia. Usein nämä uutta kotia etsimään päätyneet seniori-ikäiset ovat kodinvaihtajia, jotka syystä tai toisesta joutuvat tällaisen ison elämänmuutoksen eteen vielä eläkepäivillään.

Sanomattakin lienee selvää, että kodinetsintä saa omat lisähaasteensa, kun kissan ikämittari raksahtaa sinne kympin paremmalle puolelle. Tuohan kissasennun hankinta mukanaan tietysti omat huolenaiheensa: kuinka kauan yhteistä aikaa uuden kisukaverin kanssa on vielä jäljellä? Minkälaista erityishuomiota vanhemman kissan hoito vaatii, jotta se eläisi vielä mahdollisimman terveenä ja pitkään? Entäs eläinlääkärikulut, nousevatko ne pilviin jo terveimmät ja vetreimmät päivänsä nähneen kissan kanssa?
Eivätkä nämä huolenaiheet tietenkään tuulesta temmattuja ole. On totta, että vanhemmalle kissalle kodin tarjoavan henkilön on varauduttava siihen, että mahdollisten iän mukanaan tuomien kremppojen ja vaivojen hoitoon on varattava hiukan ekstrabudjettia. Ja tokihan rakkaan lemmikin menettäminen pelottaa aina, lajiin ja ikään katsomatta. Vanhemman kissakaverin adoptoimisessa on kuitenkin hyviäkin puolia vaikka muille jakaa! Esimerkiksi:

• Vanhempi kissa on useimmiten elänyt kotioloissa jo vuosikausia, ja se haltsaa kotikissan elämän salat ja hienoudet kuin vanha tekijä. Siinä missä nuori kissa vielä opettelee tarpeidensa sihtaamista hiekkalaatikkoon ja kiipeilee juuri ripustettuja kevätverhoja pitkin verhotangon päälle mouruamaan, tietää sennukissa jo vanhasta tottumuksesta, kuinka kelpo kotikisun tulee käyttäytyä.
• Madotukset, kynsienleikkuut, kuljetusboksiin laitto ja muut jokaisen kissanomistajan rakastamat hoitotoimenpiteet käyvät seniorikissalta usein jo vanhasta tottumuksesta, ja omistaja selviää näistä usein vähemmillä henkisillä ja fyysisillä vammoilla, kuin vaikkapa rasavillin nuoren kissan kanssa
• Iäkkäämpi kisu ei enää turhia hötkyile, vaan osaa keskittyä elämän olennaisiin pikku nautintoihin: hyvä ruoka, pehmeä peti ja paljon paijausta ovat takuuvarmat konstit, jotka pitävät seniorikisun hyvinkin pitkälti tyytyväisenä
• Toki se vanhakin osaa välillä yllättää ja innostua riehumaan ja leikkimään. Vanhemmalla kissalla on myös pilkettä silmäkulmassa. Eipä ole allekirjoittaneelle vieras tilanne sekään, kun ikinuori 15-vuotias kissamummeli päättää kiivetä portaikon kiikkerään hyllyyn parin metrin korkeuteen muina kissoina kuivakukkia napostelemaan, aiheuttaen tempauksellaan kosolti sydämentykytyksiä ja massiivisen pelastusoperaation. Kun siinä sitten ähellät varastosta patjaa sijoitellen sitä mahdollisesti pian tipahtavan kissan alle mölisten samalla hätääntyneenä "älätipuälätipuälätipu" -mantraa, päättää kissavanhus hypätä höyhenenkeveästi takaisin tasaiselle maalle katsoen kummissaan, että mitä ihmettä sinä ihminen siinä oikein meuhkaat. Ehei, tylsäksi seuralaiseksi ei voi iäkästäkään kissaa kutsua ikäkuuna päivänä!
• Ei ole ollenkaan kiveen hakattu juttu, että kymmenen ikävuoden ylittänyt kissa huitelisi jo elämänsä kalkkiviivoilla. Kun seniorikissan asianmukaisesta ruokavaliosta ja terveydestä huolehditaan ja kissalle tarjotaan turvallinen, stressitön eläkekoti, voi kissalla ja omistajalla olla edessään monta, monta yhteistä onnellista vuotta!

Tämän postauksen kuvien malleina poseeraavat ihastuttavat Viivi (15v.) sekä Neera (10v.). Myös Viivi ja Neera löytyvät Kisun kotia etsivien sivulta, jossa nämä virkeät, paijauksia rakastavat söpöläiset etsivät yhteistä eläkekotia.