Joskus viime vuonna – useampi kissanvuosi sitten – Kisussa kyseltiin
uusia ensikotivastaavia, ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Tapahtumavastaavan
homma oli alkanut maistua jo hiukan markettiraksuilta ja kaipasin uutta
haastetta. Vuodenvaihteessa homma sitten virallisesti alkoi. Nyt siitä on kaksi
kuukautta ja tässä vaiheessa voin jo sanoa, että sain mitä tilasin. Mutta
aloitetaanpa alusta.
Kokeneemmilta kollegoilta kuulin, että ensikotivastaavan
tärkeimmät työkalut ovat auto, puhelin ja facebook. Ja tärkeimmät hommat
kissojen, hiekan, ruuan ja tarvikkeiden toimittaminen ensikodeille. Niin ja
tietysti ensikotien opastaminen, tukeminen ja valvominen, ja kissaliikenteen
dokumentointi verkkodokumenttiin. Siis ihan helppo nakki, noin teoriassa.
Sain
ryhmääni 12 ensikotia, ja päähäni suuria suunnitelmia todellisen Kisun dream
teamin rakentamisesta. Väsäsin innoissani tervetuliais- ja esittelysähköpostin
porukalleni, ja sain vastineeksi hiukan lisää toiveita: ”Kokeneemmalta neuvoa vaikeissa
tilanteissa, tietoa yhdistyksen toimintatavoista, kuljetusapua autottomalle, kissojen
hoitaja lomien ajaksi, henkistä
tsemppausta arkojen pentujen suhteen, lääkkeitä tarvittaessa,
"kädestä pitäjää" uudelle ensikodille.”
Juu, saamanne pitää, toki.
Vaikka en ole itse koskaan ensikotina toiminutkaan, enkä yhtään pentuettä
kätilöinyt, enkä villikissaa kesyttänyt (no, tavallaan kyllä), ja vähän on
lääkeasiatkin hakusessa. Enkä taida kallonkutistajan koulutuksesta huolimatta
olla mikään kädestäpitäjätyyppi. Mihin olenkaan pääni pistänyt?
No, tammikuun aikana kissataksin mittariin tuli liki 2000
km. Olin kissa-asioissa liikkeellä enemmän kuin joka toinen päivä. Kissoja
kulki paikasta toiseen 13 kpl, lääkärikyytejä kertyi 4 kpl, joista yksi
yöaikaan, roudattuja hiekka- ja ruokakiloja en laskenut. Auton navigaattorin
muistiin tallentui ensikotien lisäksi eläinlääkärien ja
lemmikkitarvikeliikkeiden osoitteita. Kangasala, Ylöjärvi, Sahalahti, Orivesi,
Kuru, Lempäälä, Nokia, Espoo, Helsinki, Turku. Tämähän näyttää hyvältä CV:ssä,
jos vaikka innostun hakemaan keikkaroudarin paikkaa.
Kuvassa täysi tusina kissataksin asiakkaita matkalla loukutuspaikalta vastaanottokotiin joulukuussa 2014. Osa näistä päätyi myöhemmin minunkin ensikoteihini.
Kissaviestejä on tullut luettua ja lähetettyä kaikkina
vuorokaudenaikoina ja kaikissa mahdollisissa ja likimain laillisissa paikoissa;
ravintolassa, palaverissa, autossa, kaupassa, parturissa, lääkärissä ja
tietysti sängyssä. Kerran tunnustan olleeni tavoittamattomissa, mutta onneksi
"ikkunasta karanneen kissanpennun tapaus" oli väärä hälytys. Kerran muistan
hätäpuheluun heränneeni, ja se ei ollut väärä hälytys. Olen tutustunut kolmeen
uuteen eläinlääkäriasemaan ja kantapaikkani Hervannan eläinlääkärin
henkilökunta moikkaa jo kadulla.
Olen oppinut lukemaan kissanruokatarjouksia ihan eri
silmällä ja autoni perään on pesiytynyt vaihteleva määrä kissantarvikkeita,
”koska ainahan ruokakupeille ja kuljetusbokseille jollain käyttöä on”. Kalenterissani
on kissankorvamerkkejä, jotta erottaisin kissahommat työasioista (koska sitä ei
voi suoraan päätellä päivästä tai kellonajasta).
Myyjäisvarusteiden lähdettyä tyhjäksi
jääneeseen kaappiin on vaivihkaa kertynyt pienen eläintarvikekaupan varastoa
muistuttava valikoima bokseja, ruokaa, kippoja ja kissanlääkkeitä.
Parvekkeelle
on varastoitunut kissanhiekkaa ja taloyhtiön askarteluhuoneeseen kunnostusta
odottavia raapimispuita. Ensikotivastaavan työ on konkreettisestikin ottanut paikkansa kodissamme.
Kahden kuukauden aikana ensikotitiimiini on tullut viisi
uutta jäsentä. Pois on lähtenyt toiset viisi. Miten tässä nyt rakennat jotain
huipputiimiä, kun ihmiset ei pysy aloillaan? Jotenkin tämä muistuttaa
ensikotien tilannetta kissojen suhteen; niitäkin tulee, kesyyntyy, itsenäistyy
ja lähtee, ja se kuuluu asiaan. Etenkin nuorten ihmisten elämässä tapahtuu
paljon, ja kun opiskelu, työ tai muuttuneet perhesuhteet vievät toiselle
paikkakunnalle tai pakottavat muuten luopumaan ensikoteilusta, ei ensikotivastaavan
auta muu kuin ymmärtää. Onneksi olkoon uuden
opiskelupaikan/työpaikan/tyttöystävän johdosta [prrhana!]. Jotain tuttua huomaan
itsessäni myös verrattuna aikaisempiin työelämän esimiestehtäviin;
tiikeriemoasenteen ”omieni” puolesta.
Kaikki kisulaiset tekevät upeaa työtä ja ovat tärkeitä - hoitamilleen kissoille
elintärkeitä - mutta ”kukaan ei kiusaa mun tiimiläisiä”!
Mikä tässä hommassa on parasta? Ehdottomasti ensikotien
innostus ja vilpitön halu auttaa hädänalaisia kissoja, vaikka se vaatisi oman
vapaa-ajan, kodin sisustuksen ja henkilökohtaisen naarmuttomuutensa uhraamista.
Hienoa on myös se, kun pystyy noita mahtavia ihmisiä työssään avustamaan.
Ainakin vielä jokainen viesti uuden kodin löytäneestä kissasta lämmittää sydäntä,
ja jokainen Facebook-päivitys aran kissan edistysaskeleista ensikodissa saa
hymyilemään. Jonkinlaista hihittelynsekaista onnistumisentunnetta tuottaa jopa
se, kun kulissientakainen sähläys (kyllä, me ensikotivastaavat sählätään aika
paljon!) pysyy siellä mihin se kuuluu, siis siellä kulissien takana.
Kevään ja kesän kissasesonki on kohta alkamassa, talven
pieni (lähes olematon) hengähdystauko on ihan kohta ohi. Mitä on
ensikotivastaavan työlistalla tässä tilanteessa? Päivittää paikkatilanne, tarkistaa
että kaikilla on varusteet kunnossa ja varmistaa tiedonkulku ennen kissojen
saapumista. Ja koittaa löytää jostain vielä lisää ihania ihmisiä
ensikodeiksi. Nyt pitää yhdistää
konsultin työ ja harrastus ja lähteä rekrytoimaan. Haluaisitko sinä liittyä joukkoon? :)
