Tarina eräästä mummokisusta, joka ei enää ole koditon

Niin se vaan alkaa sekin päivä häämöttää, kun Turbo-mummon on aika matkata ensikodista omaan kotiin eläkepäiviä viettämään. Turbo on nyt ehtinyt asustella luonamme melkein viisi kuukautta. Sinä aikana sähisevästä ja murisevasta, langanlaihasta takkukasasta on kuoriutunut kehräävä, hyvin omalaatuinen hurmurimummo. Sellainen pusuja ja paijausta rakastava mamman mussukka (vaikka toki tästä leidistä löytyy sitä tulta ja tappuraakin edelleen).

Turbon taipaleeseen täällä ensikodissa on mahtunut myös vähän ikävämpiä uutisia. Turbo kärsi pitkän aikaa löysästä vatsasta, runsaasta juomisesta, lihasheikkoudesta, levottomuudesta ja ajoittaisesta oksentelusta. Eläinlääkärireissulla otettu verinäyte paljasti oireiden syyksi kilpirauhasen liikatoiminnan ja sen seurauksena kohonneet munuaisarvot. Tutkimuspöydällä lääkäri jo kehoitti valmistautumaan siihen, että saatamme joutua palaamaan vastaanotolle pikaisellakin aikataululla saattelemaan mummelia viimeiselle matkalleen, sillä ulkoiset merkit viittasivat hiukan siihen, ettei munuaisista olisi juurikaan mitään enää jäljellä. Onneksi testitulokset kuitenkin paljastivat asian toisenlaisen laidan, ja munuaisarvot eivät olleetkaan päässeet kohoamaan ollenkaan toivottomiin lukemiin. Niinpä Turbo-mummo sai lääkityksen, tarkat dieettiohjeet ja luvan jatkaa eläkekodin etsintää.

Vaikka diagnoosi olikin mitä helpottavin yllätys sekä minulle että miehelleni, alkoi meitä huolettaa Turbon puolesta nyt entistäkin enemmän: olihan kodin löytyminen jo 15 vuotta mittariinsa keränneelle kissalle hiukan haastava tehtävä jo sinällään. Kuinka mahtaisi käydä, kun kyseessä olisikin 15-vuotias seniorikisu, jonka uuden kodin olisi vielä sitouduttava lääkitykseen ja erityisruokavalioon kissan loppuelämäksi? Ajatuskin siitä, ettei kukaan haluaisi tarjota Turbolle sen ansaitsemaa loppuelämän eläkekotia, jossa se saisi olla oman ihmisensä silmäteränä ja hellittävänä vanhuudenpäivänsä, oli lannistava. Etenkin kun Turbo on onnistunut painamaan aivan erityisesti pinkkien pikku anturoidensa jäljet sydämeeni.

... Ja aivan kuin tilauksesta sain seuraavana päivänä yhteydenoton ihmiseltä, joka oli ihastunut Turboon nähtyään mummelin ilmoituksen Kisun kotia etsivien kissojen sivuilla. Sähköpostien perusteella kotiehdokas oli Turbolle täydellinen. Jännitin hirmuisesti, mikä mahtaisi olla kotiehdokkaan reaktio Turbolla hiljakkoin todettuun kilpirauhasongelmaan ja siihen, että se tulisi vaatimaan lääkitystä koko loppuelämänsä. Kun kotiehdokas kertoi minulle, että Turbon vaiva vaatimuksineen ei olisi ongelma, sain huokaista helpotuksesta. Ja kun kotiehdokas sitten saapui luoksemme Turboa tapaamaan ja Turbo vieraskoreiden tapojensa vastaisesti tallusteli muina mummoina hänen syliinsä köllöttelemään, taisimme me kaikki kolme tietää siltä istumalta, että Turbo oli löytänyt itselleen kodin.

Pian on siis Turbon aika muuttaa oman ihmisensä luokse. Ja minä täällä tihrustan itkua jo sitä ajatellessani, vaikka olenkin hurjan onnellinen rakkaan höpsön kisumummon puolesta. Tiedän vain jo etukäteen, että ikävä tulee olemaan hirvittävä. Harvan ensikotikissan lähtö uuteen kotiin on sen kauheammin kirpaissut, kun on tiennyt jokaisen niistä pääsevän mitä parhaimpiin koteihin. Tässä eriskummallisessa, tuittupäisessä tättähäärässä on vain ollut jotain ihan erityistä.

Toivotan pikkuiselle kissamuorin käppänälleni mitä leppoisimpia kissanpäiviä uudessa, ihanassa kodissaan. Kunpa sillä olisi vielä monta, monta kissamaisen letkeää eläkevuotta edessään.

Meidän on puolestamme tämän myötä hyvä pitää pikku tauko ensikoteilusta ja hengähtää hetki, ennen kuin on taas aika avata ensikodin ovet uusille kodinetsijöille.

Vierelle "villikissa"? Tai miksei kaksi! - Elvi & Albert

Ensimmäiset päivät ensikodissa pelottivat.

Suloiset kisusisarukset Albert ja Elvi liittyivät Kisun kotia etsivien joukkoon maaliskuussa, kun ilmojen lämmettyä talvesta selvinneet kissat alkoivat kömpiä esiin koloistaan ja ahkerien kissaloukuttajiemme kiireet alkoivat jälleen. Parivaljakon matka taittui ensin väliaikaiseen ensikotiin. Albert ja Elvi olivat syystäkin ihmeissään: ensimmäistä kertaa elämässään ne olivat päätyneet oikean kodin suojaan ja lämpöön.

Vaikka kaikki oli Elville ja Albertille täysin uutta ja ihmeellistä, pelottavaakin, olivat ne silti alusta alkaen hyvin kilttejä hoitajaansa kohtaan. Vaan taas pian pieniä vietiin, kun kaveruksille löytyi pysyvä ensikoti sijoituspaikaksi.

Uudessa ensikodissa hämmentyneet kisulit reagoivat ihmisiin muristen ja sähisten kaksi ensimmäistä viikkoa. Leikin ja namilahjusten voimin uuden ensikodin väki alkoi kuitenkin lähestyä arkaa kaksikkoa, ja pikkuhiljaa Elvin ja Albertin luottamus ihmistä kohtaan alkoi kasvaa.





Hyvin usein villikissoina pidettyjen arkojen kissojen kohdalla saa ennen pitkää huomata, että kissan "villiys" on vain epävarmuutta ja pelkoa uusia, outoja asioita kohtaan. Kun arka kissa huomaa ihmisen olevan luottamuksen arvoinen huolehtija, ruokkija, rapsuttaja ja kaveri, ei villiydestä ole pian enää tietoakaan. Näin kävi myös Albertin ja Elvin kanssa. Siksi kissan arkuutta tai löytökissataustaa ei kannatta kavahtaa heti kättelyssä: ei ole mitään palkitsevampaa, kuin saavuttaa tällaisen "villikissan" luottamus.

Elvi ja Albert ovat asustelleet nykyisessä ensikodissaan nyt kuukauden päivät, ja niitä tuskin uskoisi samoiksi pelokkaiksi sähisijöiksi, jotka muutamia viikkoja sitten tarttuivat Kisun pyydystäjien haaviin. Nämä mustavalkoiset hurmurisisarukset ovat tätä nykyä hellyydenkipeitä sylimaakareita, jotka nukkuvat yöt hoitajansa vieressä ja nautiskelevat silityksistä ja uudesta kotikisun elämästään.

Enää näiltä söpöliineiltä puuttuu oma koti. Olisiko sinun vierelläsi tilaa kahdelle suloiselle "villikissan" viikarille?
Jos haluat tietää lisää Elvistä ja Albertista, ota yhteyttä kisujen ensikotiin sähköpostitse osoitteeseen anniga_[at]gmail.com. Nöpönenät odottvat innolla yhteydenottoasi!

Mustapantterimamma

Terveisiä Traktoripennuilta!
Pienet päättivät tulla kertomaan kuulumisiaan näin kuvapostauksen merkeissä.

Zetor, Valtra ja McCormick täyttivät viikonloppuna kaksi viikkoa. Silmät ovat kaikilla jo auenneet, ja kävelyä harjoitellaan ahkerasti, vielä tosin kiikkuen ja kaakkuen ja kellahduksilla höystettynä.

Hemsky on jatkanut tyynen varmaa linjaansa täydellisenä emona. Täydellinen kisu tyttö on muutenkin; niin kiltti, luottavainen ja hellyydenkipeä. Kun sitä katsoo pentujensa kanssa, muistuttaa se hurjasti mustapantteriemoa. Joskin Hemsky on pienempi (paljon pienempi, toim. huom.) versio siitä. Mutta ei takerruta pikkuseikkoihin, eihän?

Prum prum, täältä tulee traktoripentue!

"Kesy tiine tyttö tarvis paikan". Tällainen viesti ensikotivastaavalta kolahti virtuaaliseen postilootaani muutama viikko sitten. Meillä KiSussa varma kevään merkki onkin, kun väsymättömien kissanloukuttajiemme haaveihin alkaa tarttua masut pömpöllään harhailevia tiineitä narttukissoja ja jokakeväinen pentubuumi alkaa.

Niinpä tänäkin vuonna starttasi pentusesonki, kun haimme luoksemme selvästi tiineenä olevan hentoisen Hemsky-tytön. Hemsky oli elänyt koko ikänsä maalaistalon pihapiirissä, jossa eräs ystävällinen rouva oli siitä huolehtinut. Noin vuoden ikäisenä, ensimmäisen kiiman oltua ja mentyä rouva huomasi kisun masun alkavan hiljalleen pyöristyä. Niinpä Hemsky päätyi vauvamahoineen ensikodin turviin synnytystä odottamaan.

...Ja kyllä sitä synnytystä sitten odotettiinkin. Emon pikkuruisen fyysisen olemuksen ja sirouden vuoksi masu näkyi varhain, ja liikkeet tuntuivat todella selvästi jo pian ensikotiin saapumisen jälkeen. Arvelimmekin synnytyksen ajan olevan paljon lähempänä, kuin mitä se todellisuudessa oli. Odotusjännäyksen päälle allekirjoittanut vieläpä sätkyili ja valvoi öitä kissaa vahdaten: entä jos pennuilla ei olekaan kaikki kunnossa? Eikö niiden pitäisi jo syntyä? Entä jos Hemsky-raasu, niin nuori vielä itsekin, ei tajua ruveta pinnistämään pentuja ulos? Pikkuisten päivä päivältä voimistuvat masubileet ja vatsan läpi näkyvät pompputalkoot kuitenkin osoittivat, että eloa pennuissa riittää, ja ihanista ihanimmat kanssakisulaiset vertaistukineen rauhoittelivat tämän ensikertalais-apumamman hermoja. Tässäkin tilanteessa oli aivan käsittämättömän upea huomata, kuinka uskomattoman avuliaassa, kannustavassa ja yhteen hiileen puhaltavassa porukkassa saakaan olla mukana!

Viikko sitten lauantaina loputkin huolet masupentujen hyvinvoinnista haihtuivat, kun Hemskylle aamupalaa kiikuttaessani pesänurkassa odotti pieni, inisevä yllätys. Ja perässa ilmaantui toinen. Ja kolmas. Kolme täydellistä pientä kissanpentua! Kaksi lähes identtistä mustavalkoista mustilla pikku kirsuilla varustettua, ja yksi harmaaraidallinen natiainen. Hemsky-emo hoivasi ensihetkistä alkaen pikkuisiaan kuin vanha tekijä, lempein ja hellin ottein. Hemskyn tiineydenaikaisen "traktorin lailla" kehräämisen vuoksi aloimme nimittää jo odotusaikana pentuetta traktoripentueeksi, ja pienet saivatkin synnyttyään nimet - kuinkas muutenkaan - traktorimerkkien mukaan: Valtra, Zetor ja McCormick.

Nyt lauantaina nämä pikku "traktoripennut" täyttävät viikon, ja silmät alkavat pikkuhiljaa avautua. Jos et vielä ole liittynyt blogin lukijaksi, tee se nyt ja seuraa näiden pikku termiittien kuulumisia myös jatkossa!

Katso myös hellyyttävä video "traktoripentueen" iltapuhteista:

Vanhassa vara parempi

Vaikka varmaankin valtaosa yhdistyksen kotia etsivistä kissoista on pentuja tai nuoria aikuisia, saamme me ensikodit aika-ajoin hoidokeiksemme myös jo varttuneempaan ikään ehtineitä naukujia. Usein nämä uutta kotia etsimään päätyneet seniori-ikäiset ovat kodinvaihtajia, jotka syystä tai toisesta joutuvat tällaisen ison elämänmuutoksen eteen vielä eläkepäivillään.

Sanomattakin lienee selvää, että kodinetsintä saa omat lisähaasteensa, kun kissan ikämittari raksahtaa sinne kympin paremmalle puolelle. Tuohan kissasennun hankinta mukanaan tietysti omat huolenaiheensa: kuinka kauan yhteistä aikaa uuden kisukaverin kanssa on vielä jäljellä? Minkälaista erityishuomiota vanhemman kissan hoito vaatii, jotta se eläisi vielä mahdollisimman terveenä ja pitkään? Entäs eläinlääkärikulut, nousevatko ne pilviin jo terveimmät ja vetreimmät päivänsä nähneen kissan kanssa?
Eivätkä nämä huolenaiheet tietenkään tuulesta temmattuja ole. On totta, että vanhemmalle kissalle kodin tarjoavan henkilön on varauduttava siihen, että mahdollisten iän mukanaan tuomien kremppojen ja vaivojen hoitoon on varattava hiukan ekstrabudjettia. Ja tokihan rakkaan lemmikin menettäminen pelottaa aina, lajiin ja ikään katsomatta. Vanhemman kissakaverin adoptoimisessa on kuitenkin hyviäkin puolia vaikka muille jakaa! Esimerkiksi:

• Vanhempi kissa on useimmiten elänyt kotioloissa jo vuosikausia, ja se haltsaa kotikissan elämän salat ja hienoudet kuin vanha tekijä. Siinä missä nuori kissa vielä opettelee tarpeidensa sihtaamista hiekkalaatikkoon ja kiipeilee juuri ripustettuja kevätverhoja pitkin verhotangon päälle mouruamaan, tietää sennukissa jo vanhasta tottumuksesta, kuinka kelpo kotikisun tulee käyttäytyä.
• Madotukset, kynsienleikkuut, kuljetusboksiin laitto ja muut jokaisen kissanomistajan rakastamat hoitotoimenpiteet käyvät seniorikissalta usein jo vanhasta tottumuksesta, ja omistaja selviää näistä usein vähemmillä henkisillä ja fyysisillä vammoilla, kuin vaikkapa rasavillin nuoren kissan kanssa
• Iäkkäämpi kisu ei enää turhia hötkyile, vaan osaa keskittyä elämän olennaisiin pikku nautintoihin: hyvä ruoka, pehmeä peti ja paljon paijausta ovat takuuvarmat konstit, jotka pitävät seniorikisun hyvinkin pitkälti tyytyväisenä
• Toki se vanhakin osaa välillä yllättää ja innostua riehumaan ja leikkimään. Vanhemmalla kissalla on myös pilkettä silmäkulmassa. Eipä ole allekirjoittaneelle vieras tilanne sekään, kun ikinuori 15-vuotias kissamummeli päättää kiivetä portaikon kiikkerään hyllyyn parin metrin korkeuteen muina kissoina kuivakukkia napostelemaan, aiheuttaen tempauksellaan kosolti sydämentykytyksiä ja massiivisen pelastusoperaation. Kun siinä sitten ähellät varastosta patjaa sijoitellen sitä mahdollisesti pian tipahtavan kissan alle mölisten samalla hätääntyneenä "älätipuälätipuälätipu" -mantraa, päättää kissavanhus hypätä höyhenenkeveästi takaisin tasaiselle maalle katsoen kummissaan, että mitä ihmettä sinä ihminen siinä oikein meuhkaat. Ehei, tylsäksi seuralaiseksi ei voi iäkästäkään kissaa kutsua ikäkuuna päivänä!
• Ei ole ollenkaan kiveen hakattu juttu, että kymmenen ikävuoden ylittänyt kissa huitelisi jo elämänsä kalkkiviivoilla. Kun seniorikissan asianmukaisesta ruokavaliosta ja terveydestä huolehditaan ja kissalle tarjotaan turvallinen, stressitön eläkekoti, voi kissalla ja omistajalla olla edessään monta, monta yhteistä onnellista vuotta!

Tämän postauksen kuvien malleina poseeraavat ihastuttavat Viivi (15v.) sekä Neera (10v.). Myös Viivi ja Neera löytyvät Kisun kotia etsivien sivulta, jossa nämä virkeät, paijauksia rakastavat söpöläiset etsivät yhteistä eläkekotia.

Mitä kuuluu Apsi-Lemmy?

Apsi-Lemmy lähti ensikotiamme sulostuttamasta 21.3. eli alle kaksi viikkoa sitten ja melkein heti saimme viestin, että uuden leikkikaverin Lekan kanssa menee mainiosti. Tänä iltana saimme Lemmyn omistajalta Tiinalta pitkän kuulumisviestin, joka liikutti ensikotia mielettömästi! Liitän tähän viestistä pätkiä ja kuvia. Saas nähdä, pyyhkivätkö muutkin kohta silmiään!

"Hienosti täällä pyyhkii, Lemmy on kyllä kova leikkimään ja riehumaan, mutta toisaalta Lemmy on täys halinalle. Siinä on huomattavasti enemmän sylikissaa kun Lekassa, joka on muuten mamman sivuuttanu jo melkeen täysin ja kulkee vaan Lemmyn kyljessä kiinni minne ikinä se meneekin. 

Ruokaa Lemmy vetää edelleen kaksin käpälin huiviin, ja sen jälkeen suuntaa Lekan tähteiden pariin. Hieman vieläkin opeteltavaa...

(myös Kisulta otettu!) Leka & Lemmy ovat nyt jo bestiksiä

Yhden tosi hienon jutun huomasin tossa yks päivä, meinaan Leka ei ole ainoastaan opettanu Lemmyä siirteleen tassuissaan vesikippoja ja seuraan veden kulkua lattiakaivoon, vaan nyt Lemmy on esimerkillään saanu Lekankin taas juomaan vettä! Aiemmin Leka vaan leikki vedellä, mutta nyt sen näkee välillä jopa juovan sitä.

Lemmy on osottautunu alusta asti todella rohkeaksi, vahvaluonteiseksi kissaksi, joka ei paljon kumartele lajitovereitaan tai ihmistäkään, mutta onhan sillä selvästi se vahva paijaustarve myös. Herra tulee ihan itse syliin mutta ei pistä pahakseen vaikka ei lupaa kysyiskään kun syliin nostaa, kehruumoottorit lähtee käyntiin saman tein."

Nyt on pakko sanoa ensikotina olemisen plussista sen verran, että tätä onnellisuuden ja liikutuksen puuskaa en olisi koskaan kokenut, ellemme olisi aloittaneet ensikoteilua. 

Terve ja touhukas

Kuten aiemmin mainitsin, Apsin "huono" silmä oli tarkoitus leikata ensikotiaikana, joten kävimme Hakametsän eläinlääkäripalvelussa näyttämässä sitä perjantaina 28.2. Simmua tiirailtiin kiinteästi lampulla ja poika käyttäytyi käsiteltäessä kuin kunnon lullukka ainakin: vähän venkoili, mutta ei tullut mieleenkään raapia lääkäriä tai temppuilla muutenkaan. Lääkäri oikein mainitsi, miten ihanalta kissalta Apsi-Pepsi vaikuttaa!

Yllätykseksemme saimme kuulla, että Apsin silmätulehdus olikin herpesviruksen - ei haavan -  aiheuttama. Seurauksista tämän verran: silmän sidekalvo on kasvanut kiinni sarveiskalvoon. Ensikodin ensimmäinen reaktio oli YÄÄÄÄÄK. Onneksi simmu näkee eikä näytä vaivaavan Apsia. Se ei myöskään ole tällä hetkellä tulehtunut ja pysyy luultavasti yhtä terveenä.

Saimme lauantaina eläinlääkäriasemalta puhelun, joka vahvisti aavistuksemme: Apsin silmää ei ole tarpeen leikata. Side- ja sarveiskalvon voisi kuulemma yrittää erottaa toisistaan, mutta kiinnikkeitä muodostuu helposti uudelleen eikä niiden tuloa voi aktiivisesti estää. Siispä Apsi-herra pääsee luikahtamaan leikkauksesta kuin kissa ovenraosta. Ärsyttävänä puolena (pojan mielestä) kuvioihin on kuitenkin astunut silmän huuhteleminen keitetyllä, jäähdytetyllä vedellä. Tosi rasittavaa, kun silmiin pudotellaan tippoja!

Rosi sai tuta Apsi-katujyrän voiman.

Muutoin Apsin elämä on auvoisaa: uusi koti ja riehakas, suunnilleen samanikäinen leikkikaveri odottavat parin viikon päässä. Täällä ensikodissakin Pura ja Rosi antavat Apsin jo pestä itseään ja nukkua melko lähellä eivätkä juokse sitä suhinalla karkuun. Vähän turhan raju Pepsi meidän nynnyköillemme kuitenkin on.

Tulevassa kodissa Apsin nimeksi vaihtuu Lemmy, ja nimi sopii tuollaiselle rämäpäiselle natiaiselle mainiosti! Ensikodin alkavaa haikeutta lievittää vähän Apsi-Lemmyn tapa pureskella tylsistyneenä johtoja, repiä talouspaperia ja tunkea ruoka-aikaan Puran ja Rosin ruokakupeille. Mutta kun pojan nappaa jälleen kerran pois väärältä kupilta ja se alkaa pöristä välittömästi, huomaa heltyvänsä väkisinkin.

Poika on tullut ensikotiin

Apsi-apina on kaunis köllöttelijä.

Ensimmäinen poikahoidokkimme, Jenniltä tullut Apsi, on nyt asustellut kanssamme pari päivää. Lyhyesti Apsista: kyseessä on noin yksivuotias, Kiikoisten ABC:ltä napattu koditon poika. Apsi on vielä hurjan laihassa kunnossa - lonkat törröttävät hurjan näköisesti ja selkäranka tuntuu aivan liian hyvin silittäessä. Onneksi pojalla on kuitenkin terve ruokahalu, eiköhän herra saa keräiltyä tässä lähiaikoina vähän massaa!

Välillä raapimapuussa osataan olla ihan nätisti
tyttöjen seurana.

Apsin vasen silmä on ehkä kaikista erottuvin piirre sen profiilissa: siihen on aikoinaan tullut haava, joten silmä jää sumeaksi. Sitä peittävä kalvo on kuitenkin tarkoitus leikata ensikotiaikana, jotta pojan näkökyky parantuisi.

Apsi on aivan ihana, hellä pikkuinen, muttei oikein osaa vielä käyttäytyä. Se vaikuttaa viettäneen melko paljon aikaa aivan yksin, sillä kissojen kieli on hakusessa. Apsi nimittäin hyökkäilee välillä omien kissanpentujemme kimppuun - ilmeisesti yrityksenään leikkiä, mutta tapa on liian raju. Seurauksena tytöt sähisevät ja pinkovat karkuun. Apsissa on kyllä vielä koulutettavaa muiden kissojen kanssa toimimisen suhteen ja voi olla, että poika viihtyisi paremmin ainoana huomion kohteena.

Välillä pojalle tulee myös hätähepuleita, jos minä tai Eetu hellimme Rosia tai Puraa tai teemme jotain muuta, minkä Apsi kokee vievän huomion pois itsestään. Silloin kuuluu kimeää väyyyväyyyväyytä ja herra tulee kiehnäämään jalkoihin hädissään. Apsi ei osaa oikein luottaa siihen, ettei sitä jätetä yksin ja hylätä, joten vaikuttaa, että sillä pitäisi tulevaisuudessa olla paljon kotona viihtyvä omistaja.

Apsia pitää vielä tarkkailla ja totuttaa elämään ensikodissa jonkun aikaa ennen luovutusta, kunnes pahin shokkivaihe menee ohi. Sitä saa kuitenkin tulla katsomaan ja silittelemään halutessaan!

Nuoskan oma merkintä

Nuoska kuningatarpaikallaan sängyn päällä.

Ensimmäinen viikko ensikotikissojen kanssa tuli täyteen jo keskiviikkona, ja tänä aikana Nuoska-reppanasta on kehittynyt jo reippaahko nuori kissa!

Nuoskan menneisyys on jäänyt meille hiukan epäselväksi, mutta ilmeisesti parivuotias tyttö on ollut vapaasti ulkoilevana kissana ja saanut hyvin heikossa kunnossa olevan pentueen, joka jouduttiin lopettamaan. Ulkoiluelämä ei ole jättänyt Nuoskaan juurikaan jälkiä hampaiden kehnoa kuntoa lukuunottamatta.

Syliluutailun lomassa Nuoska heittelee joskus vietteleviä katseita.

Ensimmäisinä päivinä ensikotikissojen kanssa olimme varmoja, että Nuoska olisi se haastavampi tapaus: se tuli Muhvia harvemmin näkyville, söi vähemmän ja tuntui vielä pelkäävän lähestyvää ihmistä ja kosketusta siinä vaiheessa, kun Muhvi jo kehräili ensimmäisiä kertoja. Pari päivää sitten Nuoska kuitenkin käänsi turkkinsa kertaheitolla ja PUSKI KÄTTÄ. On melkein harmi, ettei meidän reaktioitamme videoitu, sillä molempien suusta taisi päästä "ooh!" ja suut vetäytyivät imelään hymyyn.

Ei, Nuoskan puskeminen ei ollut ainutkertaista. Parissa sekunnissa siitä tuli pieni pyöriäinen, joka rakastui korvantaus- ja leuanalusrapsutuksiin, pyöri ympäri kosketusta kaivaten ja kehräsi hiljaa mutta raivokkaasti. Samalla paljastui Nuoskiksen hellyyttävä tapa nuolla ja hellästi pureskella sitä hyväilevää kättä. Kun kokonaisuuteen lisätään vielä silittelijän syliin köllähtäminen ja tämän reiden leipominen kynsillä, vaikutelma on pienestä kivuliaisuudesta huolimatta aivan käsittämättömän valloittava!

Kun Nuoskis ei ole syliluutailemassa, se kyhjöttää yhä paljon piilopaikoissaan. Siitä ei ole toistaiseksi löytynyt villiä leikkijää, mutta ruoka ja ihmisseura maittavat. Ylhäältä päin tai nopeasti lähestyviä ihmisiä Nuoska yhä säikkyy, mutta tarpeeksi varovainen lähestyjä saa tuta Nuoskan hellyydenpuuskan ylitsevuotavuuden!

Muiden viehkojen piirteidensä ohella Nuoskis on myös todella kaunis, siro ja pitkäraajainen kissatyttö. Sen piirteet ovat kissalle hiukan epätyypilliset: kuono on tavallista pidempi ja suipompi ja korvat lepakkomaiset. Nuoskan silmät ovat kellanvihreät ja usein huolestuneen tai murheellisen näköiset, mutta myös valpas katse on löytynyt uuden sylikissaidentiteetin myötä. Nuoskalla on niskassaan muutama hauska pienempi laikku, ja tietenkin myös nenän läpi kulkeva viiru on sulokas yksityiskohta sen profiilissa.

Jos Nuoskaa pitäisi moittia yhdestä seikasta, se olisi ehdottomasti epäkuvauksellisuus, pyöriväinen ja touhukas kissa kun on. Muuten siitä on kasvamassa reipas ja rakastettava pieni otus.