Tarina eräästä mummokisusta, joka ei enää ole koditon

Niin se vaan alkaa sekin päivä häämöttää, kun Turbo-mummon on aika matkata ensikodista omaan kotiin eläkepäiviä viettämään. Turbo on nyt ehtinyt asustella luonamme melkein viisi kuukautta. Sinä aikana sähisevästä ja murisevasta, langanlaihasta takkukasasta on kuoriutunut kehräävä, hyvin omalaatuinen hurmurimummo. Sellainen pusuja ja paijausta rakastava mamman mussukka (vaikka toki tästä leidistä löytyy sitä tulta ja tappuraakin edelleen).

Turbon taipaleeseen täällä ensikodissa on mahtunut myös vähän ikävämpiä uutisia. Turbo kärsi pitkän aikaa löysästä vatsasta, runsaasta juomisesta, lihasheikkoudesta, levottomuudesta ja ajoittaisesta oksentelusta. Eläinlääkärireissulla otettu verinäyte paljasti oireiden syyksi kilpirauhasen liikatoiminnan ja sen seurauksena kohonneet munuaisarvot. Tutkimuspöydällä lääkäri jo kehoitti valmistautumaan siihen, että saatamme joutua palaamaan vastaanotolle pikaisellakin aikataululla saattelemaan mummelia viimeiselle matkalleen, sillä ulkoiset merkit viittasivat hiukan siihen, ettei munuaisista olisi juurikaan mitään enää jäljellä. Onneksi testitulokset kuitenkin paljastivat asian toisenlaisen laidan, ja munuaisarvot eivät olleetkaan päässeet kohoamaan ollenkaan toivottomiin lukemiin. Niinpä Turbo-mummo sai lääkityksen, tarkat dieettiohjeet ja luvan jatkaa eläkekodin etsintää.

Vaikka diagnoosi olikin mitä helpottavin yllätys sekä minulle että miehelleni, alkoi meitä huolettaa Turbon puolesta nyt entistäkin enemmän: olihan kodin löytyminen jo 15 vuotta mittariinsa keränneelle kissalle hiukan haastava tehtävä jo sinällään. Kuinka mahtaisi käydä, kun kyseessä olisikin 15-vuotias seniorikisu, jonka uuden kodin olisi vielä sitouduttava lääkitykseen ja erityisruokavalioon kissan loppuelämäksi? Ajatuskin siitä, ettei kukaan haluaisi tarjota Turbolle sen ansaitsemaa loppuelämän eläkekotia, jossa se saisi olla oman ihmisensä silmäteränä ja hellittävänä vanhuudenpäivänsä, oli lannistava. Etenkin kun Turbo on onnistunut painamaan aivan erityisesti pinkkien pikku anturoidensa jäljet sydämeeni.

... Ja aivan kuin tilauksesta sain seuraavana päivänä yhteydenoton ihmiseltä, joka oli ihastunut Turboon nähtyään mummelin ilmoituksen Kisun kotia etsivien kissojen sivuilla. Sähköpostien perusteella kotiehdokas oli Turbolle täydellinen. Jännitin hirmuisesti, mikä mahtaisi olla kotiehdokkaan reaktio Turbolla hiljakkoin todettuun kilpirauhasongelmaan ja siihen, että se tulisi vaatimaan lääkitystä koko loppuelämänsä. Kun kotiehdokas kertoi minulle, että Turbon vaiva vaatimuksineen ei olisi ongelma, sain huokaista helpotuksesta. Ja kun kotiehdokas sitten saapui luoksemme Turboa tapaamaan ja Turbo vieraskoreiden tapojensa vastaisesti tallusteli muina mummoina hänen syliinsä köllöttelemään, taisimme me kaikki kolme tietää siltä istumalta, että Turbo oli löytänyt itselleen kodin.

Pian on siis Turbon aika muuttaa oman ihmisensä luokse. Ja minä täällä tihrustan itkua jo sitä ajatellessani, vaikka olenkin hurjan onnellinen rakkaan höpsön kisumummon puolesta. Tiedän vain jo etukäteen, että ikävä tulee olemaan hirvittävä. Harvan ensikotikissan lähtö uuteen kotiin on sen kauheammin kirpaissut, kun on tiennyt jokaisen niistä pääsevän mitä parhaimpiin koteihin. Tässä eriskummallisessa, tuittupäisessä tättähäärässä on vain ollut jotain ihan erityistä.

Toivotan pikkuiselle kissamuorin käppänälleni mitä leppoisimpia kissanpäiviä uudessa, ihanassa kodissaan. Kunpa sillä olisi vielä monta, monta kissamaisen letkeää eläkevuotta edessään.

Meidän on puolestamme tämän myötä hyvä pitää pikku tauko ensikoteilusta ja hengähtää hetki, ennen kuin on taas aika avata ensikodin ovet uusille kodinetsijöille.

Apua, minusta tuli emo!

Tänä syksynä meidän ensikodissamme tehtiin päätös, että talvella syntyvän perheenlisäyksen johdosta jäisimme pikku huilille ensikotitouhuista, tietysti yhdistyksen muissa toimissa oman jaksamisen mukaan jatkaen.

Sovimme ensikotivastaavamme kanssa, että silloiset hoitokissamme saavat vielä asustella meillä, kunnes löytävät uudet kodit, ja sen jälkeen pistämme kissanluukut hetkeksi säppiin uusien tulokkaiden osalta. No, ensikotikissamme Terri ja Tella sekä Terrin kolme pentua löysivätkin nopeasti kodit, ja meille jäi enää 15-vuotias kisumummo Turbo sitä omaa kotiaan odottelemaan. Mieheni kanssa jo käsiämme läpsytellen hihkuimme, kuinka varmasti ihan pian joku aivan ihana koti ottaa Turbo-mummostakin yhteyttä, katti muuttaa ikiomaan kotiinsa leppoisia eläkepäiviä viettämään ja me saamme hetken hengähtää keskittyen ihan vain omien kisujemme hiekkalaatikkojen siivoukseen ja niiden pilalle lellimiseen.

Olihan se kaunis ajatus, joka kuulosti päässä ja näytti paperilla ihan hyvältä.

Tarvittiin yksi vastasynnyttänyt emo, seitsemän nälkäistä pentua, emon riittämätön maidon tulo ja tupaten täydet muut ensikodit, ja pian jo huomasin hyssytteleväni kolmea kolmen päivän ikäistä kissanpentua villapaitani helman alla. Ensikotitaukomme startti oli siis kuin suoraan oppikirjasta, kun kotiimme pötkähti yks-kaks-yllättäen ympärivuorokautisesti pulloruokittavia pikkukisuja.

Kaksi pennuista oli saapuessaan tavattoman pienikokoisia; vahvemmat pennut olivat kaiketi saaneet emon vähät maidot heiveröisempien jäädessä ilman riittävää ravintoa. Toinen näistä kitukasvuisista pikkuisista alkoi säännöllisten korvikeannosten myötä kuitenkin vahvistua, vaikka paino kitkuttikin harmillisesti muutaman gramman päälle sadassa siitä mihinkään nousematta. Toinen heikommista pennuista, suloinen harmaatäplikäs pieni tyttöpentu, oli jo liian heikossa kunnossa, eikä jaksanut seuraavan päivän iltaa pidemmälle.

Henkiin jääneet sisarukset Vieno ja Untamo ovat virkeitä pikku kissanalkuja. Harmaavalkoinen Vieno on oikea suursyömäri ja painoa sille on karttunut hurjasti päivittäin: tyttö on kasvanut aivan silmissä. Pikku-Untamokin löysi onneksi elämänhalunsa vihdoin ja viimein, ja alkoi syömään suurempia korvikeannoksia. Paino on nyt lähtenyt varovaiseen nousuun, joskaan grammoja ei vielä ole kertynyt siinä määrin, kuin niitä toivoisi tuon ikäiselle pikkukisulle tässä vaiheessa kertyvän. Lisäksi Unski Untamoisen kanssa tuli vielä takapakkia ärhäkän ripulin muodossa. Nesteytyksen ja maitohappobakteerien voimin koitamme nyt saada pikkuisen masun rauhoittumaan, olon kohenemaan ja painon nousemaan. Peukut siis pystyyn pikku-Unskille, että masuvaivat selätetään ja pentu tulee vielä kuntoon! Nämä pienet sisarukset tulevat aikanaan etsimään kotia Kisun kautta, mutta siihen on vielä matkaa - ensin pitäisi jaksaa syödä hyvin, kehittyä ja kasvaa isoksi.

Vienon ja Untamon lisäksi myös hurmaava ikäneitokaisemme Turbo majailee vielä luonamme, odottaen muuttoa oman ihmisen luokse eläkepäiviä viettämään. Turbolla todettiin vast'ikään kilpirauhasen liikatoiminta, joihin mummeli sai lääkityksen. Kilpirauhasvaiva oli käynyt myös munuaisten päälle siinä määrin, että nyt Turbo-mummo noudattaa lääkärin määräyksestä tiukkaa, munuaisystävällistä dieettiä. Mummeli on ollut vähän näreänä moisesta pelleilystä (jota myös ruoan säännöstelyksi kutsutaan) ja aloittanut määrätietoisen ja erittäin vakuuttavan, joskin tuloksettoman, päivittäisen protestoinnin lempi päivystyspaikallaan portaikossa.

"Tässä mä nyt sitten istun ja mouruan..."

"... kun ei palvelu pelaa."

"Ja tassullakin huidon kun ei noi pällit muuten tajua, että nälkähän tässä tulee kun ei välipaloja tipu!"

"Edes tää mun söpön anova katse ja hiljainen, vetoava 'mau' ei auta."

"Että kyllä kurjaks on menny, sanonpa vaan."