Pullan ja Nepun kesytystarina – vuosi yhteiseloa

Pulla-kissan sydäntä särkevä ujellus/itku ensimmäisinä öinä tuli mieleeni, kun vuosipäivä uusien perheenjäsentemme kanssa tuli täyteen 30.8.2017. Tilanne on onneksi eri tällä hetkellä: nyt Pulla alkaa polkemaan etutassuillaan, kun jo edes lähestyn häntä. Tyttö aavistaa, että on mukava paijailuhetki tiedossa ja on onnea täynnä.

Tämä on tarina Pullasta ja Nepusta. Kahdesta Kisu ry:n ensikodista meille saapuneesta arasta kissasta. Tarina alkaa kesällä 2016 joka oli stressaava ja surullinen. Noin 16-vuotias kissamme Missen terveys oli alkanut reistailemaan keväällä. Eläinlääkäristä ei löytynyt syytä laihtumiselle ja syömättömyydelle. Ennen kesälomia oli aika hyvästellä pitkäikäinen ystävä. Kesäloma ei tuntunut lomalta.

Suruajan aikana hiljaisuus kotona tuntui oudolta ja tiesimme pian vaimoni kanssa, että kaipasimme tassujen ääniä. Meillä oli aiemmin yksi kissa, emmekä kuvitelleet aluksi, että hankkisimme kaksi.

Päädyimme tutustumaan Kisu ry:n Facebook-sivun kautta uusia koteja etsiviin kissoihin. Tarjolla oli niin nuorempia kavereita erilaisine taustoineen, kuin senioreita, jotka etsivät loppuelämänsä kotia. Emme oikeastaan tienneet mihin olimme ryhtymässä, kun harkitsimme kahden, noin vuoden ikäisen, entisen villikissan ottamista elämäämme.

Tarjolla olivat sisarukset Pulla ja Neppu (Kisu ry:n nimet Juuli ja Nea) lähellämme Kangasalla ensikodissa. Tytöt olivat tarjolla yhdessä, koska sisaruksia ei kuulemma kannattanut erottaa. Tämä näin jälkikäteen tuntuu erittäin järkevältä ja loogiselta. Päätimme elokuun loppupuoliskolla käydä katsomassa kisuja.

Siskoksia hädin tuskin löysi huoneesta, joka oli heille tarkoitettu. Kummatkaan eivät olleet tottuneita ihmisiin vielä siinä vaiheessa, vaikka eivätpä kovin kauaa ensikodissa ehtineet olemaankaan. Muutaman kuukauden muistaakseni. Ryhdyin googlettamaan, että mitä aran kissan kesytys ja totutus ihmisiin tarkoitti. Ymmärsin, että kyseessä voi olla pitkäkin projekti. Vastaani tuli tarinoita, joissa kosketusetäisyydelle oli päästy 12kk, joskus vasta 24kk kuluttua. Tuntui aika hurjalta.

Youtubesta löytyi videoita rescue-kissoista, jotka olivat sopeutuneet hienosti ihmisten kanssa yhteiseloon ja sisäkissaelämään. Tämä antoi jonkin verran uskoa, että tässä voisi olla projekti, johon uskaltaisi ryhtyä ja ennen kaikkea sitoutua.

Pulla ja Neppu saapuessaan ensikotiin. Kuvat: Paula Karhula.

Ensimmäinen viikko

Ajelimme kotiin 30.8.2016 ensikodista kissat kuljetusbokseissa. Takapenkiltä ei kuulunut mitään ääniä. Entinen kissamme oli hyvinkin suulas automatkoilla ja kertoi kyllä mielipiteensä. Hiljaisuus ihmetytti, saimmekohan mykät kissat, naureskelimme vaimon kanssa toisillemme.

Pääsimme kotiin asti ja avasimme kuljetusboksien ovet. Luin etukäteen vinkkejä, että kissoille kannattaa varata joku oma tila, jossa voivat rauhassa asettua uuteen kotiinsa. Meillä oli kaksiossamme olohuoneessa piilopaikkoja kyllä, mutta makkarissa nukuimme eikä muuta tilaa ollut kuin olohuone päästää kissat tutustumaan uuteen kotiinsa.

Kuljetusboksien ovet auki odottelimme etäällä, mitä tapahtuu. Mitään ei tapahtunut. Meni useampi tunti, kunnes toinen livahti boksista ulos ja suuntasi piiloon. Sitten toinen. Kodissamme varmasti oli vielä edellisen kissamme tuoksut, ja reviiritietoiset kissat varmasti stressasivat muutosta.

Tiesimme, ettei kissoihin kannata hakea kontaktia vaan antaa rauhassa heidän tutustua uuteen paikkaan ja ottaa reviiri omakseen. Yön ajaksi suljimme makuuhuoneen oven, jotta kissat saivat rauhassa liikkua asunnossa, käydä vessassa ja syödä. Yöllä ääniä alkoi kuulumaan. Kuulimme, kuinka kissat liikkuivat ja söivät, kävivät vessassa. Tuntui oudolta, että kodissamme oli kaksi ihan vierasta kaverusta, joita emme tunteneet ollenkaan. Jännitti, emme tienneet yhtään, minkälaiset luonteenpiirteet kissoilla on.

Luin myös kirjoituksista, että jotkut villikissat eivät koskaan kesyynny ja heille on vain yksi vaihtoehto. Se surullisempi vaihtoehto. Toivoin, että näiden kissojen kanssa päästäisiin mukavaan yhteiseloon.

Ensimmäisenä aamuna huomasimme, että tytöt olivat löytäneet piilopaikan sohvan takana. Ruokaa oli syöty. Annoimme kissojen omassa rauhassa kuunnella uusia ääniä, tutustua uusiin tuoksuihin. Tässä kohtaa olisi turha yrittää mitään kontaktia tai kosketusta, jos kissat eivät ole tottuneet ihmisiin ja kosketukseen. Tärkeää olisi antaa kissoille mahdollisuus päästä piiloon, jossa olla rauhassa, tarkkailla, päästä syömään ja vessaan vapaasti.

Ensimmäisenä aamuna Pulla ja Neppu lymyilivät sohvan takana.

Kävimme iltaisin kävelylenkeillä Pokemoneja jahtaamassa, jotta kisut saisivat rauhassa poissaollessamme liikkua ja hoitaa vessatarpeensa. Seurasimme webbikameran kautta kännykästä, miten tytöt liikkuivat olohuoneessa, kun olimme poissa. Ikkuna josta pääsee seuraamaan lähipuistomme elämää, oli nenänjälkiä täynnä. Selvästikin kiva paikka tarkkailla maailmaa.

Merkkailusta tutustumiseen

Muutama päivä oli takana ja huomasimme että sohvallemme oli merkkailtu. Tämä käsitykseni mukaan oli normaalia, kissa haluaa omaa tuoksuaan outoon ympäristöön, jotta tuntisi alueen reviirinään. Jos olisin tiennyt tämän, olisin voinut valmistautua paremmin.

Hankimme pistorasiaan kytkettävän Feliwayn, joka levittää rauhoittavaa feromonia ympäristöön. Sohvan päälliset menivät pesuun ja paksuja vaahtomuoveja saikin sitten kuivailla pari viikkoa. Ostimme Ikeasta kumipohjaisia froteepäällisiä, jos vahinkoja sattuisi vielä.

Noin kolmen-neljän päivän kohdalla toinen kissoista, Neppu uskaltautui liikkumaan varovaisesti illalla, kun olin täysin liikkumatta huoneessa. Todella varovaiset liikkeet, pieniin ääniin ja liikkeisiin säpsähtelevä kissa selvästi oli varuillaan. Neppu kiipesi kiipeilytelineelle ja katseli tätä outoa ihmisotusta 4 metrin päästä varovaisesti.

Neppu ja Pulla hakivat nameja kädestä n. kolme viikkoa
muuton jälkeen. Namit olivatkin tehokas keino kesytyksessä.

Merkkailun suhteen lueskelin aiheesta, että kissat harvoin pissailevat ruokailupisteen lähelle. Laitoimmekin jatkossa ruuat yön ajaksi tarjolle sohvalle, johon aiemmin oli päästetty pisut. Josko se totuttaisi välttämään pissaamasta siihen paikkaan. Näin varovaisesti meni muutama viikko ja noin kolmen viikon jälkeen kissat olivat päässeet jo hieman rauhoittumaan ja tutustumaan ihmisotuksiin, että nameja uskallettiin hakea jo kädestä asti. Varsinkin erilaiset leikkeleet olivat suurta herkkua.

Ihmisten liikkeet kuitenkin koettiin epäilyttäviksi, nopea lähestyminen tai oudot äänet ja liikkeet saivat erityisesti Pullan sähisemään. Kovin läheltä ei saanut kulkea ohi, vaan silloin siirryttiin taas kauemmaksi. Nyt alkoi varsinainen kesytys-urakka.

Erilaiset leikit ja namit auttoivat arkojen kissojen kesytyksessä. Erilaisia huiska-leluja meille onkin kertynyt useampi kymmenen. Osan mennessä rikki, ja osan ollessa huomattavasti mielenkiintoisempia kuin toisten. Oli tärkeää muistaa kesytyksen aikana, mikä historia kisuilla oli takana. Arviolta vuoden ikään tai hieman yli ehtineet Pulla ja Neppu olivat eläneet villeinä ilman minkäänlaista ihmiskontaktia.

Kiipeilypuu on ollut suosittu paikka torkkujen suhteen sekä leikkien yhteydessä.

Tyttöjen villi tausta

Uudet asukkaamme olivat eläneet vauhdikkaan nuoruuden. Kumpikin oli tiineenä loukutettaessa, ja sterilisaation yhteydessä raskaudet oli keskeytetty. Todennäköisesti jo sen takia, että olivat eläneet vanhempiensa tai sisarustensa kanssa, eli sisäsiittoisuus ei tuota terveitä jälkeläisiä.

Traagiset ensikokemukset ihmisistä tuskin antoivat kovin positiivista kuvaa: heidät oli viety pois omasta kotiympäristöstä, perheenjäsenistä ja edessä oli leikkaukset, rokotukset ja madotukset. Ei ihmekään, että ihmisestä ei varmasti jää kovin positiivinen kuva. Silloin kissaa ei oteta syliin ja odoteta, että kesyyntyminen tapahtuu sormia napsauttamalla yhdessä yössä.

Ihmisen teot toki vaikuttavat kissoista varmasti julmilta, mutta ne ovat tärkeitä ja välttämättömiä tekoja, jotta tämän kaltaiset kissat voi pelastaa. Kissat eivät pärjää luonnon armoilla, pakkasessa, huonolla ravinnolla, elimistö täynnä loisia. Kissa ei kuulu luontoon. Piste.

Kisu ry tekee kyllä upeaa työtä, ja toivottavasti myös tarjoamalla mahdollisuuden uuteen mukavaan elämään voimme itsekin auttaa omalla tavallamme näiden kissojen elämää. Se tekee kesytyksestäkin palkitsevampaa.

Tytöt nukkuvat välillä yksin, mutta joskus heidät löytää yhdessä söpöilemästä.

Kun pitää näiden kissojen taustan ja historian mielessä, on tarjottava pelkästään positiivisia asioita. Kaikki mikä liittyy ihmiseen, on oltava positiivista. Muuten mennään takapakkia. Ihmisen käsi tarjoaa ruokaa. Ihmisen kosketus ei satuta, pelota. Ihminen itsessään ei tee pahoja asioita, huuda tai käske. Hyvin yksinkertainen kaava.

Voisi melkein vitsailla, että nyt siepatuille kissoille tarjotaan Tukholman syndroomaa – koitetaan saada heidät rakastumaan kaappaajiinsa.

Tällä positiivisten kokemusten kaavalla mentiin pitkään siten, että kissojen kanssa leikittiin, jolloin ihmisen läsnäolo tuntui mukavalta. Huomio kiinnittyi leikkiin, joka vahvisti kissan itseluottamusta ympäristöön ja ihmiseen. Sama herkkujen suhteen. Vaikka alkuun herkkuja saikin helposti vain noutamalla ne ihmisen sormista, myöhemmin ne olivat palkkioita. Palkkioita siitä, kun antoi koskea hieman turkkiin pakenematta. Palkkioita siitä, kun lähestyi kissaa ja kissa ei lähtenyt karkuun. Lähestyvän ihmisen oli oltava kiva kokemus.

Sisaruksille aukesi uusi maailma kun ranskalaisen parvekkeen
oveen nikkaroitiin keväällä verkko ja he pääsivät nuuhkimaan ilmaa
ja katselemaan maailmaa 6. kerroksesta käsin.

Kesytys tapahtui hitaasti. Pulla oli selvästi enemmän herkkujen perään ja hän usein tuli rohmuamaan herkut, jolloin Neppu jäi hieman taka-alalle ihmettelemään. Tämä vaikeutti kesytystä jonkin verran, koska Neppu jäi taustalle ja kesyyntyi hitaammin. Pulla tosin oli uteliaampi myös monessa mielessä, tuli lähelle sohvalle samanaikaisesti ihmettelemään auringon aiheuttamia heijastuksia sekä muutenkin kulki rohkeammin pitkin asuntoa.

Kesyttämisen aikajana

Kirjoitan tätä nyt kun tytöt ovat asuneet meillä vuoden ajan. Ensimmäiset herkut haettiin noin kolmen viikon jälkeen ihmisen kädestä. Leikkejä leikittiin samoihin aikoihin. Yhdet pisut oli n. 4kk jälkeen jätetty makkarissamme peitolle. Veikkaan, että se johtui siitä, että samaan aikaan pesin kylppäriämme ovi auki hieman meluten ja kylppärimme on lähellä kissojen vessoja. Kissoista pisut päästänyt ei varmaan uskaltanut tulla vessaan silloin.

Tästä seurasi myös se, että laitoimme muutamaksi viikoksi makkarin oven kiinni, etteivät kisut pääse sinne.  Otimme myös Feliwayn uudestaan käyttöön – varmuuden vuoksi. Tämä paransi jossain mielessä kesytysprosessia, koska kissat joutuivat olemaan olohuoneessa samaan aikaan ihmisten läsnäollessa. Tuntui, että tänä aikana kesytysprosessi eteni nopeammin. Tytöt kun muuten päivisin viihtyivät makkarissa, ja kun olimme itse taas nukkumassa makkarissa, tytöt olivat silloin olohuoneessa. Välttelimme toistemme kontaktia siis tietyn ajan.

Toisaalta oli hyvä, että kissoilla on mahdollisuus päästä piiloon milloin tahansa, mutta pieni lisä-altistus ihmisten äänille ja tekemisille oli n. 4kk jälkeen ihan hyvä asia meillä.

Hieman tämän jälkeen alkuvuodesta 2017 aloitimme kosketusharjoitukset. Reilu 7kk tyttöjen kotiutumisesta siis. Kosketusharjoitukset tapahtuivat harhautuksen ja harjan avulla. Käytimme laser-kynää harhautuksena, johon kissan huomio kiinnittyi, ja samalla harjasimme turkkia. Harja tuntui vähemmän uhkaavalta kuin käsi. Tällä tavoin leikin yhteydessä kosketus alkoi tuntumaan tutummalta. Leikkien lopuksi tarjosimme aina namit palkintona kädestä noudettavana.

Meni joitakin kuukausia taas, yhteensä 10kk alusta laskettuna kun kissat tulivat meille, kun Pulla ensimmäisenä alkoi tulemaan itse paijattavaksi.

Pulla tajusi, että ihminen on ihan OK ja kosketus tuntui kivalta. Todella upea merkkipaalu! Pulla nostaa häntänsä lähestyessään merkkinä siitä, että nyt kosketus on sallittua.

Pulla keksi paijaamisen ensimmäisenä ja tulee monta kertaa päivässä pyörähtämään vieressä,
että saisiko vähän rapsutuksia, tai leikittäisiinkö hieman.
Koita nyt sitten näille silmille sanoa ”ei”.

Tätä kirjoittaessa on jo parin kuukauden ajan Pulla antanut paijata, vaikkakin kosketus/paijailu itsessään on vielä vähän opettelua. Pulla ei aina tiedä mikä on kivaa paijailua ja mikä on painimista, mitä Pulla tekee siskonsa kanssa. Pulla kun joskus villiintyy ja hieman näykkii kättäni hampaillaan ja joskus huitoo tassuilla – ilman kynsiä onneksi, aivan samaan tapaan kuin Pulla leikkii siskonsa Nepun kanssa joskus ja painii.

Siitä huolimatta kosketus on hyväksytty juttu ja Pullan etutassut alkavat polkemaan, kun jo edes lähestyn häntä jutustellen ja hän silloin tietää, että saa paijauksia. Pulla myös puskee päällään paijattavaa kättä. ”Pulla alkaa muistuttamaan jo oikeaa kissaa” totesin vaimolleni kun edistysaskeleet Pullan kanssa oli saavutettu.

Neppu tätä kirjoittaessa antaa paijata tilanteissa, joissa käytämme nameja palkkioina. Normaalisti Neppu pakittaa taaksepäin, jos yritän koskettaa selkää, niskaa tai poskea sormilla. Olemme muodostaneet rutiinin, jossa annamme ennen nukkumaanmenoa makkarissa sängyssä tytöille nameja. Tämä rutiini toimii erinomaisesti, kun tytöt tulevat mukavaan iltahetkeen ennen nukkumaan menoa.

Neppu tällöin antaa paijata hetken, sillä hän tietää, että saa palkkioksi nameja. Rutiini on taas tässäkin kohtaa se tehokkain muoto kesytystä. Tätä on toistettava riittävän pitkään, jotta Neppu tietää, että kosketus on kiva juttu, josta tulee aina palkkio. Toivottavasti Neppukin oppii jossain kohtaa, että kosketus ja ihminen on ihan OK. Neppu ei juokse karkuun ja antaa kävellä ohi, tulla luokse rauhallisesti, eli mitään säikkyilyä ei enää onneksi ole.

Voi Neppu, sun karvaista massua olisi niin kiva päästä rapsuttelemaan!

Kesytystyö jatkuu

Kuten edellä mainitsinkin, seuraavaksi yritämme saada Nepun vielä hyväksymään kosketuksen. Sitten jossain vaiheessa on aloitettava valjaiden kanssa harjoittelut ja automatkat, jotta joskus voimme lähteä kissojen kanssa kesälomareissuunkin. Hieman jännittää etukäteen, että ehtiiköhän tytöt kesyyntymään jo lomareissua varten riittävästi vuoden 2018 kesään mennessä.

Kesytys on palkitsevaa puuhaa seurata. Pulla ja Neppu leikkivät ja touhuavat lelujen kanssa iloissaan ja Pulla tekee riemukkaita hyppyjään lähes joka aamu. Leikkejä seuratessa lämmittää muistella, että nämä kissat on saatu pois luonnosta lähes varman kuoleman tieltä pois parempaan kotiin. Kotiin, jossa kissat saavat rauhassa oppia kesykissojen tavoille.

Tytöistämme ei välttämättä tule sylikissoja koskaan, sen näyttää aika. On kiva nähdä edistymistä jatkuvasti, kuinka kissojen itsevarmuus ja rohkeus lisääntyy.

Pääsevätköhän tytöt jo kesäreissulle mukaan kesällä 2018? 😊

-Tommi

Kisukisuni onkin erityiskissa!

Kun adoptoi kissanpennun, ei osaa ajatella kissassa voivan olla mitään vialla. Emme mekään osanneet, eikä meidän Väinössä onneksi ole mitään vikaa. Se ei vain näe. Mitään.

Adoptoimme Väinön Kisun ensikodista Leenalta elokuussa '15, pojan nimi oli silloin Aleksi, mutta tultuaan meille nimi vaihtui Väinöksi. Tiesimme haluavamme toiselle kissallemme Nalalle kaverin "joskus", mutta niin kävikin paljon äkempää kuin kuvittelimme. Eräänä iltana katselin "huvin vuoksi" puhelimellani Kisun sivuilta kodittomia kissoja, kunnes huomasin pörröiset, oranssit pennut, juuri mistä olin haaveillut. Samana iltana aloin valmistelemaan viestiä Leenalle. Vähän kyllä epäilytti: entä jos Nala ei halua kaveria, onko meillä varaa, mitähän vuokranantajakin sanoo? Avokkikin jarrutteli hieman, mutta sanoi, että voimmehan me mennä katsomaan... Seuraavalla viikolla pääsimme tapaamaan vielä luisia, arkoja, ja sähiseviä karvapalloja, todella ressukoita. Kuitenkin kävimme myöhemmin hakemassa raukan kotiin, vielä miettien, että tuleekohan tästä kissaa ollenkaan. Päivät kuluivat, ja rakkaushoidolla Väinöstä tuli pian "meidän vauva". 

Saatuamme tiedon Väinön sokeudesta, yllätyimme, mutta asia ei juuri hämmästyttänyt. Huonosta näöstä oli ollut epäilystä jo useampaan otteeseen, ensimmäisen kerran äitini leikkiessä Väinön kanssa ensimmäistä kertaa. "Hei, musta tuntuu että Väinö ei näe", hän sanoi. Olin vähän ihmeissäni, että mistä nyt tuollaista tuli mieleen. Totesin kuitenkin, että on kai se mahdollista. Pikkuhiljaa aloin seuraamaan Väinön käytöstä yhä tarkemmin: suuret pupillit, varovaisuus, säikkyminen, matalana liikkuminen, lelut menee hukkaan, ulisee kummasti keskellä asuntoa... Varasin ajan helmikuussa Hakametsään silmäsairauksiin erikoistuneelle eläinlääkärille. Saimme erinomaista palvelua ja kotiin lähdimme diagnoosin kanssa.

Väinö on kuitenkin ihan normaali kissa. Se leikkii hippaa Nalan kanssa, juoksee sekopäisenä ympäri asuntoa ja loikkii raapimapuusta sohvalle. Makoilee vieressä sohvalla ja rakastaa masurapsuja. Kehrää todella kovaa. Ja ulisee unissaan. Ja ääntelee syödessään. Ehkä väinö on hieman hassumpi kissa. 

Diagnoosi oli meille vain jännä, hassu juttu. Väinöllä oli kaikki hyvin, sillä ei ole sairauksia, se on vain erityinen. Ja jos mahdollista, vain entistä rakkaampi. Ostin kyllä Väinölle lisää kiliseviä ja kolisevia leluja ja aloimme juttelemaan Väinölle yhä enemmän. "Hei Väinö, äiti nyt kävelee sua kohti, nonii tälleen mää meen tästä sun ohi, nyt meen keittiöön heippa. Äiti on nyt täällä keittiössä!" Se ei enää säiky meitä, kun kävellään ohi. Köllöttää siinä maassa vain ja "katselee". Ja kyllä, olen kahden hyvin karvaisen lapsen "äiti". Vieraita se edelleen pelkää, mutta se nyt on ymmärrettävää vieraiden hajujen ja äänien vuoksi.

Väinö pärjää kyllä todella hyvin ilman näköään. Itse asiassa välillä en melkein itsekään usko, että se on sokea. Se kuulee, kun jokin halkoo ilmaa. Siksi se pystyy seuraamaan lelujakin lähes normaalisti. Se tuntee kotinsa hyvin, ja uusissa tilanteissa ja paikoissa se vain seuraa ensin Nalan esimerkkiä. Pari päivää sitten siirsimme tuolin olohuoneesta pois, ja hetken päästä näin Väinön haistelevan ilmaa nojatuolin päällä. Se huomasi että tuoli on poissa, eikä yrittänyt hypätä sen päälle nojatuolilta. Jos se herätessään ei tiedä, missä kaikki ovat, se istuu näppärästi keskelle eteistä ja ulisee. "No hei Väinö, tule tänne!", ja häntä pystyssä juostaan luokse. Sain sen myös parissa minuutissa oppimaan antamaan tassua, kun annoin Väinön käyttää nenäänsä silmiensä sijaan signaalien hahmottamiseen. Kaiken kaikkiaan Väinö on täydellinen kissa. Sille ei edes voi olla vihainen, kun se on niin söpö! Lähes aina laajat pupillit saavat sen silmiin suloisimman katseen, mitä olen ikinä nähnyt. 

Väinö tekee meidät iloiseksi monta kertaa päivässä, joka ikinen päivä, ja satunnaiset sokeuden aiheuttamat höpsöydet vain naurattavat. En ole katunut hetkeäkään, että toimme kotiimme sen pelosta jähmettyneen reppanan, josta myöhemmin kasvoi pehmeän pörröinen kotikolli.

-Emilia

Tie kissan sydämeen käy vatsan kautta - Pirkko uudessa kodissa

Olimme mieheni kanssa miettineet jonkin aikaa toisen kissan hankkimista ja odotimme sopivan kissan kohdalle tulemista. Sitten Facebookin uutisvirtaan ilmestyi kuva Pirkko-pennusta, ja tiesimme, se oli se oikea. Vaikka uuden kissan ottaminen aiheuttaa omat päänvaivansa, minua mietitytti eniten vanhemman kissan suhtautuminen asiaan.

Meillä oli siis ennestään noin kolmevuotias Vimpula-niminen tyttökissa, jonka adoptoimme Oulun eläinsuojeluyhdistyksen kautta pari vuotta sitten. Vaikka Vimpula oli ensikodissaan (ja sitä ennen) ollut tekemisissä muiden kissojen kanssa, se oli elänyt muutaman vuoden melkein kokonaan vailla kissaseuraa. Ne kerrat, joina se oli muita kissoja tavannut, olivat sähinän ja pörhistelyn täyteisiä. Tuon kaiken perusteella uskalsimme toivoa, että Vimpula kyllä tottuisi toisen kissan seuraan, mutta se ei kävisi sormia napsauttamalla.

Pirkko laitettiin ensiksi kylpyhuoneeseen "karanteeniin". Se sai siellä rauhassa tutustua uuden kodin hajuihin ja ääniin, eikä Vimpulankaan tarvinnut olla heti kasvotusten tulokkaan kanssa. Kärsimättöminä näytimme Pirkkoa Vimpulalle aika pian (kissoilla oli näköyhteys, mutta reilu välimatka), mutta sähinäksihän ja murinaksihan se meni. Vimpula sai siis pysyä poissa kylpyhuoneesta. Pirkolla oli makuualustana pyyhkeitä ja huopia, joita sitten siirtelimme edes takaisin kylpyhuoneen ja muun asunnon välillä päivittäin. Näin kissat saivat tutustua toistensa hajuun.

Vimpula huolehtii Maikin (ent. Pirkko) siisteydestä!

Kerran päivässä testasimme, mitä mieltä Vimpula oli Pirkosta. Pirkko kujersi ja olisi halunnut tutustua tarkemmin, Vimpula sähähteli. Vimpulassa huomasi kuitenkin muutosta. Aluksi se oli murissutkin, mutta se jäi pois. Yöt yksin kylpyhuoneessa viettänyt Pirkko kyllästyi pian karanteeniin ja alkoi naukua aamuöisin. Muutaman huonosti nukutun yön jälkeen toivoimme hartaasti, että Vimpula hyväksyisi Pirkon nopeasti. Googlailin ahkerasti vinkkejä kissojen totuttamisesta toisiinsa. Jostain luin, että tie kissan sydämeen käy vatsan kautta. Miksen ollut sitä itse keksinyt? Vimpulahan rakastaa kuivaruokanappuloita!

Otimme siis raksut mukaan kissojen tapaamisiin. Aina, kun Vimpula katseli Pirkkoa, eikä sähissyt, se sai raksun. Vimpulan ruokailut tapahtuivat siis pitkälti Pirkon seurassa, mitään extraa Vimpula ei siis saanut. Jossain vaiheessa Vimpula tuntui odottavan tapaamisia. Se istuskeli kylpyhuoneen oven läheisyydessä kuin olisi halunnut sisälle. Pirkko oli ollut meillä vajaan viikon, kun ruokin Vimpulaa sen edessä saunassa. Ykskaks Vimpula hypähti Pirkon seuraksi ylälauteelle! Olin varma, että tappelu oli alkamassa, mutta ennen kuin ehdin tehdä mitään, Vimpula nuolikin Pirkon päälakea.

Olin niin liikuttunut tuosta käänteestä, että tuli melkein tippa linssiin. Samana iltana Pirkko sai vihdoin tulla pois kylppäristä. Pirkosta kaikki oli ihmeellistä, ja Vimpulasta Pirkko oli ihmeellinen. Pirkko kulki ympäri asuntoa, ja Vimpula seurasi herkeämättä uutta tulokasta. Jossain vaiheessa Vimpula säntäili Pirkon perässä. Hippa näytti turhan rajulta, ja Pirkko siirrettiinkin takaisin kylppäriin. Seuraavana päivänä uusi yritys. Pirkko vietti kuitenkin yönsä kylppärissä. Vimpula tottui Pirkon läsnäoloon alueellaan muutamassa päivässä.

Nyt Pirkko on asunut täällä parisen kuukautta. Nimikin vaihdettiin, ja se on nyt Maikki. Kissat ovat kuin siskokset, ja Vimpulalla on yhä tapana putsata Maikin otsaa (ja peppua). Tytöt leikkivät hippaa ja painivat ja välillä tulee kärhämää, mutta kelläpä ei joskus menisi sukset ristiin sisarustensa kanssa. Maikki on yhä ihmisiä kohtaan arka, mutta Vimpula on näyttänyt hyvää esimerkkiä. Maikki on huomattavasti kesympi kuin kaksi kuukautta sitten!

Rento Maikki uudessa kodissaan.

Edelleen on ihan voittajafiilis, kun osasi hoitaa homman noinkin hyvin. Mutta en tietenkään voi ottaa kaikkea kunniaa itselleni - kissat tekivät suurimman työn :)

Elsa ja Eetu + Vimpula ja Maikki

(Kuvat Elsa Oinasmaa ja Heli Saastamoinen)

Tarina eräästä mummokisusta, joka ei enää ole koditon

Niin se vaan alkaa sekin päivä häämöttää, kun Turbo-mummon on aika matkata ensikodista omaan kotiin eläkepäiviä viettämään. Turbo on nyt ehtinyt asustella luonamme melkein viisi kuukautta. Sinä aikana sähisevästä ja murisevasta, langanlaihasta takkukasasta on kuoriutunut kehräävä, hyvin omalaatuinen hurmurimummo. Sellainen pusuja ja paijausta rakastava mamman mussukka (vaikka toki tästä leidistä löytyy sitä tulta ja tappuraakin edelleen).

Turbon taipaleeseen täällä ensikodissa on mahtunut myös vähän ikävämpiä uutisia. Turbo kärsi pitkän aikaa löysästä vatsasta, runsaasta juomisesta, lihasheikkoudesta, levottomuudesta ja ajoittaisesta oksentelusta. Eläinlääkärireissulla otettu verinäyte paljasti oireiden syyksi kilpirauhasen liikatoiminnan ja sen seurauksena kohonneet munuaisarvot. Tutkimuspöydällä lääkäri jo kehoitti valmistautumaan siihen, että saatamme joutua palaamaan vastaanotolle pikaisellakin aikataululla saattelemaan mummelia viimeiselle matkalleen, sillä ulkoiset merkit viittasivat hiukan siihen, ettei munuaisista olisi juurikaan mitään enää jäljellä. Onneksi testitulokset kuitenkin paljastivat asian toisenlaisen laidan, ja munuaisarvot eivät olleetkaan päässeet kohoamaan ollenkaan toivottomiin lukemiin. Niinpä Turbo-mummo sai lääkityksen, tarkat dieettiohjeet ja luvan jatkaa eläkekodin etsintää.

Vaikka diagnoosi olikin mitä helpottavin yllätys sekä minulle että miehelleni, alkoi meitä huolettaa Turbon puolesta nyt entistäkin enemmän: olihan kodin löytyminen jo 15 vuotta mittariinsa keränneelle kissalle hiukan haastava tehtävä jo sinällään. Kuinka mahtaisi käydä, kun kyseessä olisikin 15-vuotias seniorikisu, jonka uuden kodin olisi vielä sitouduttava lääkitykseen ja erityisruokavalioon kissan loppuelämäksi? Ajatuskin siitä, ettei kukaan haluaisi tarjota Turbolle sen ansaitsemaa loppuelämän eläkekotia, jossa se saisi olla oman ihmisensä silmäteränä ja hellittävänä vanhuudenpäivänsä, oli lannistava. Etenkin kun Turbo on onnistunut painamaan aivan erityisesti pinkkien pikku anturoidensa jäljet sydämeeni.

... Ja aivan kuin tilauksesta sain seuraavana päivänä yhteydenoton ihmiseltä, joka oli ihastunut Turboon nähtyään mummelin ilmoituksen Kisun kotia etsivien kissojen sivuilla. Sähköpostien perusteella kotiehdokas oli Turbolle täydellinen. Jännitin hirmuisesti, mikä mahtaisi olla kotiehdokkaan reaktio Turbolla hiljakkoin todettuun kilpirauhasongelmaan ja siihen, että se tulisi vaatimaan lääkitystä koko loppuelämänsä. Kun kotiehdokas kertoi minulle, että Turbon vaiva vaatimuksineen ei olisi ongelma, sain huokaista helpotuksesta. Ja kun kotiehdokas sitten saapui luoksemme Turboa tapaamaan ja Turbo vieraskoreiden tapojensa vastaisesti tallusteli muina mummoina hänen syliinsä köllöttelemään, taisimme me kaikki kolme tietää siltä istumalta, että Turbo oli löytänyt itselleen kodin.

Pian on siis Turbon aika muuttaa oman ihmisensä luokse. Ja minä täällä tihrustan itkua jo sitä ajatellessani, vaikka olenkin hurjan onnellinen rakkaan höpsön kisumummon puolesta. Tiedän vain jo etukäteen, että ikävä tulee olemaan hirvittävä. Harvan ensikotikissan lähtö uuteen kotiin on sen kauheammin kirpaissut, kun on tiennyt jokaisen niistä pääsevän mitä parhaimpiin koteihin. Tässä eriskummallisessa, tuittupäisessä tättähäärässä on vain ollut jotain ihan erityistä.

Toivotan pikkuiselle kissamuorin käppänälleni mitä leppoisimpia kissanpäiviä uudessa, ihanassa kodissaan. Kunpa sillä olisi vielä monta, monta kissamaisen letkeää eläkevuotta edessään.

Meidän on puolestamme tämän myötä hyvä pitää pikku tauko ensikoteilusta ja hengähtää hetki, ennen kuin on taas aika avata ensikodin ovet uusille kodinetsijöille.

Apua, minusta tuli emo!

Tänä syksynä meidän ensikodissamme tehtiin päätös, että talvella syntyvän perheenlisäyksen johdosta jäisimme pikku huilille ensikotitouhuista, tietysti yhdistyksen muissa toimissa oman jaksamisen mukaan jatkaen.

Sovimme ensikotivastaavamme kanssa, että silloiset hoitokissamme saavat vielä asustella meillä, kunnes löytävät uudet kodit, ja sen jälkeen pistämme kissanluukut hetkeksi säppiin uusien tulokkaiden osalta. No, ensikotikissamme Terri ja Tella sekä Terrin kolme pentua löysivätkin nopeasti kodit, ja meille jäi enää 15-vuotias kisumummo Turbo sitä omaa kotiaan odottelemaan. Mieheni kanssa jo käsiämme läpsytellen hihkuimme, kuinka varmasti ihan pian joku aivan ihana koti ottaa Turbo-mummostakin yhteyttä, katti muuttaa ikiomaan kotiinsa leppoisia eläkepäiviä viettämään ja me saamme hetken hengähtää keskittyen ihan vain omien kisujemme hiekkalaatikkojen siivoukseen ja niiden pilalle lellimiseen.

Olihan se kaunis ajatus, joka kuulosti päässä ja näytti paperilla ihan hyvältä.

Tarvittiin yksi vastasynnyttänyt emo, seitsemän nälkäistä pentua, emon riittämätön maidon tulo ja tupaten täydet muut ensikodit, ja pian jo huomasin hyssytteleväni kolmea kolmen päivän ikäistä kissanpentua villapaitani helman alla. Ensikotitaukomme startti oli siis kuin suoraan oppikirjasta, kun kotiimme pötkähti yks-kaks-yllättäen ympärivuorokautisesti pulloruokittavia pikkukisuja.

Kaksi pennuista oli saapuessaan tavattoman pienikokoisia; vahvemmat pennut olivat kaiketi saaneet emon vähät maidot heiveröisempien jäädessä ilman riittävää ravintoa. Toinen näistä kitukasvuisista pikkuisista alkoi säännöllisten korvikeannosten myötä kuitenkin vahvistua, vaikka paino kitkuttikin harmillisesti muutaman gramman päälle sadassa siitä mihinkään nousematta. Toinen heikommista pennuista, suloinen harmaatäplikäs pieni tyttöpentu, oli jo liian heikossa kunnossa, eikä jaksanut seuraavan päivän iltaa pidemmälle.

Henkiin jääneet sisarukset Vieno ja Untamo ovat virkeitä pikku kissanalkuja. Harmaavalkoinen Vieno on oikea suursyömäri ja painoa sille on karttunut hurjasti päivittäin: tyttö on kasvanut aivan silmissä. Pikku-Untamokin löysi onneksi elämänhalunsa vihdoin ja viimein, ja alkoi syömään suurempia korvikeannoksia. Paino on nyt lähtenyt varovaiseen nousuun, joskaan grammoja ei vielä ole kertynyt siinä määrin, kuin niitä toivoisi tuon ikäiselle pikkukisulle tässä vaiheessa kertyvän. Lisäksi Unski Untamoisen kanssa tuli vielä takapakkia ärhäkän ripulin muodossa. Nesteytyksen ja maitohappobakteerien voimin koitamme nyt saada pikkuisen masun rauhoittumaan, olon kohenemaan ja painon nousemaan. Peukut siis pystyyn pikku-Unskille, että masuvaivat selätetään ja pentu tulee vielä kuntoon! Nämä pienet sisarukset tulevat aikanaan etsimään kotia Kisun kautta, mutta siihen on vielä matkaa - ensin pitäisi jaksaa syödä hyvin, kehittyä ja kasvaa isoksi.

Vienon ja Untamon lisäksi myös hurmaava ikäneitokaisemme Turbo majailee vielä luonamme, odottaen muuttoa oman ihmisen luokse eläkepäiviä viettämään. Turbolla todettiin vast'ikään kilpirauhasen liikatoiminta, joihin mummeli sai lääkityksen. Kilpirauhasvaiva oli käynyt myös munuaisten päälle siinä määrin, että nyt Turbo-mummo noudattaa lääkärin määräyksestä tiukkaa, munuaisystävällistä dieettiä. Mummeli on ollut vähän näreänä moisesta pelleilystä (jota myös ruoan säännöstelyksi kutsutaan) ja aloittanut määrätietoisen ja erittäin vakuuttavan, joskin tuloksettoman, päivittäisen protestoinnin lempi päivystyspaikallaan portaikossa.

"Tässä mä nyt sitten istun ja mouruan..."

"... kun ei palvelu pelaa."

"Ja tassullakin huidon kun ei noi pällit muuten tajua, että nälkähän tässä tulee kun ei välipaloja tipu!"

"Edes tää mun söpön anova katse ja hiljainen, vetoava 'mau' ei auta."

"Että kyllä kurjaks on menny, sanonpa vaan."

Mustapantterimamma

Terveisiä Traktoripennuilta!
Pienet päättivät tulla kertomaan kuulumisiaan näin kuvapostauksen merkeissä.

Zetor, Valtra ja McCormick täyttivät viikonloppuna kaksi viikkoa. Silmät ovat kaikilla jo auenneet, ja kävelyä harjoitellaan ahkerasti, vielä tosin kiikkuen ja kaakkuen ja kellahduksilla höystettynä.

Hemsky on jatkanut tyynen varmaa linjaansa täydellisenä emona. Täydellinen kisu tyttö on muutenkin; niin kiltti, luottavainen ja hellyydenkipeä. Kun sitä katsoo pentujensa kanssa, muistuttaa se hurjasti mustapantteriemoa. Joskin Hemsky on pienempi (paljon pienempi, toim. huom.) versio siitä. Mutta ei takerruta pikkuseikkoihin, eihän?

Vierelle "villikissa"? - Zlatanin tarina

Zlatan vielä arkana ja pelokkaana pentuna

 Zlatan saapui KiSun ensikotiin kissapopulaatiosta napattuna villikisuna kolmen muun pennun kanssa (täällä Zlatanin ensipäivistä Katjan ensikodissa). Niin kanssakäyminen ihmisten kanssa kuin kotikissan elämä ylipäätään olivat pojalle aivan uutta ja ihmeellistä, hiukan pelottavaakin. Hissukseen Zlatan alkoi kuitenkin tottua tuttujen ihmisten läsnäoloon, ja alkoi rohkaistua. Uudet ihmiset kuitenkin vielä pelottivat pikkuista, kun Zlatanin ilmoitus ilmestyi kotia etsivien sivuille ja eräs kissaa etsinyt perhe päätti sen nähdessään tarjota pojalle rakastavan kodin.

Koirakavereiden kanssa päivätorkuilla

Zlatan vältteli uuteen kotiin muuttoa sähinän ja kantokopan välttelyn voimin. Vaan ennen pitkää pikkuherra joutui vastusteluistaan huolimatta kuljetusboksiin, ja matka uuteen kotiin alkoi. Maanitteluista ja herkuista huolimatta ei poika leppynyt uudelle omistajalleen ihan tuosta vaan, vaan hiippailikin uuteen kotiin saavuttuaan ensitöikseen saunan lauteiden alle ihmettelemään, mihin kummaan hänet oli oikein viety. Kodissa entuudestaan ollutta Essi-kisua Zlatan ei kuitenkaan arastellut lainkaan, ja pian näistä kahdesta tulikin jo hyvät ystävät.
 
 Zlatanin uudet ihmiset eivät painostaneet poikaa tutustumaan, vaan viettivät saunalla aikaansa rauhassa kirjaa lueskellen ja namuja pojalle tarjoten. Pian Zlatan alkoikin rohkaistua ja lähestyä namien, rapsutusten ja sylittelyn toivossa. Mutta voi sitä jännityksen ja kauhistuksen päivää, kun pojan ruokakupit siirtyivät saunalta oikealle paikalleen keittiöön! Suhinan saattelemana tämä ruokaa rakastava poika hipsi aina keittiöön syömään, uuden kissaystävänsä Essin suojeluksessa.

 Eräs kaunis päivä Zlatan sitten päätti, että piileskely ja arkailu saavat riittää. Se tassutteli polleana poikana koirien unihäkkiin nokosille ja yöunille se kävi ihmismammansa vierelle sänkyyn. Poika otti myös tavakseen odottaa mamiaan töistä kotiin ovella päivystäen ja maukuen, ja päätti omatoimisesti ottaa hommakseen huolehtia kovaan ääneen monkuen, ettei ruokakupeista vain pääse pohja paistamaan. Kun Zlatania katsoo nyt, ei sitä uskoisi entiseksi villikissaksi: siinä missä poika ennen sähisi kaikelle ja piileksi pitkin nurkkia, nauttii se nykyisin sylissä köllöttelystä ja kissakaverinsa Essin kanssa painimisesta. Ainoastaan vieraat pientä vielä vähän jaksavat jännittää, mutta jatkuvasti pikkuherra reipastuu myös vieraisiin tutustumisen suhteen. Zlatanista on tullut uudessa kodissaan rakastettu perheenjäsen, hassu pikkuinen sylikissa, jota perhe ei omien sanojensa mukaan vaihtaisi mihinkään maailmassa!

KiSun kotia etsivissä on monta Zlatanin kaltaista, vielä hiukan arkailevaa kisua odottamassa omaa kotiaan. Lempeydellä ja rakkaudella arkalaisestakin saa mitä ihanimman kotikisun. Käy tutkailemassa kotia etsiviä kisukisujamme Kodittomien sivulta! Mahtuisiko sinunkin vierellesi "villikissa"?