Tarina eräästä mummokisusta, joka ei enää ole koditon

Niin se vaan alkaa sekin päivä häämöttää, kun Turbo-mummon on aika matkata ensikodista omaan kotiin eläkepäiviä viettämään. Turbo on nyt ehtinyt asustella luonamme melkein viisi kuukautta. Sinä aikana sähisevästä ja murisevasta, langanlaihasta takkukasasta on kuoriutunut kehräävä, hyvin omalaatuinen hurmurimummo. Sellainen pusuja ja paijausta rakastava mamman mussukka (vaikka toki tästä leidistä löytyy sitä tulta ja tappuraakin edelleen).

Turbon taipaleeseen täällä ensikodissa on mahtunut myös vähän ikävämpiä uutisia. Turbo kärsi pitkän aikaa löysästä vatsasta, runsaasta juomisesta, lihasheikkoudesta, levottomuudesta ja ajoittaisesta oksentelusta. Eläinlääkärireissulla otettu verinäyte paljasti oireiden syyksi kilpirauhasen liikatoiminnan ja sen seurauksena kohonneet munuaisarvot. Tutkimuspöydällä lääkäri jo kehoitti valmistautumaan siihen, että saatamme joutua palaamaan vastaanotolle pikaisellakin aikataululla saattelemaan mummelia viimeiselle matkalleen, sillä ulkoiset merkit viittasivat hiukan siihen, ettei munuaisista olisi juurikaan mitään enää jäljellä. Onneksi testitulokset kuitenkin paljastivat asian toisenlaisen laidan, ja munuaisarvot eivät olleetkaan päässeet kohoamaan ollenkaan toivottomiin lukemiin. Niinpä Turbo-mummo sai lääkityksen, tarkat dieettiohjeet ja luvan jatkaa eläkekodin etsintää.

Vaikka diagnoosi olikin mitä helpottavin yllätys sekä minulle että miehelleni, alkoi meitä huolettaa Turbon puolesta nyt entistäkin enemmän: olihan kodin löytyminen jo 15 vuotta mittariinsa keränneelle kissalle hiukan haastava tehtävä jo sinällään. Kuinka mahtaisi käydä, kun kyseessä olisikin 15-vuotias seniorikisu, jonka uuden kodin olisi vielä sitouduttava lääkitykseen ja erityisruokavalioon kissan loppuelämäksi? Ajatuskin siitä, ettei kukaan haluaisi tarjota Turbolle sen ansaitsemaa loppuelämän eläkekotia, jossa se saisi olla oman ihmisensä silmäteränä ja hellittävänä vanhuudenpäivänsä, oli lannistava. Etenkin kun Turbo on onnistunut painamaan aivan erityisesti pinkkien pikku anturoidensa jäljet sydämeeni.

... Ja aivan kuin tilauksesta sain seuraavana päivänä yhteydenoton ihmiseltä, joka oli ihastunut Turboon nähtyään mummelin ilmoituksen Kisun kotia etsivien kissojen sivuilla. Sähköpostien perusteella kotiehdokas oli Turbolle täydellinen. Jännitin hirmuisesti, mikä mahtaisi olla kotiehdokkaan reaktio Turbolla hiljakkoin todettuun kilpirauhasongelmaan ja siihen, että se tulisi vaatimaan lääkitystä koko loppuelämänsä. Kun kotiehdokas kertoi minulle, että Turbon vaiva vaatimuksineen ei olisi ongelma, sain huokaista helpotuksesta. Ja kun kotiehdokas sitten saapui luoksemme Turboa tapaamaan ja Turbo vieraskoreiden tapojensa vastaisesti tallusteli muina mummoina hänen syliinsä köllöttelemään, taisimme me kaikki kolme tietää siltä istumalta, että Turbo oli löytänyt itselleen kodin.

Pian on siis Turbon aika muuttaa oman ihmisensä luokse. Ja minä täällä tihrustan itkua jo sitä ajatellessani, vaikka olenkin hurjan onnellinen rakkaan höpsön kisumummon puolesta. Tiedän vain jo etukäteen, että ikävä tulee olemaan hirvittävä. Harvan ensikotikissan lähtö uuteen kotiin on sen kauheammin kirpaissut, kun on tiennyt jokaisen niistä pääsevän mitä parhaimpiin koteihin. Tässä eriskummallisessa, tuittupäisessä tättähäärässä on vain ollut jotain ihan erityistä.

Toivotan pikkuiselle kissamuorin käppänälleni mitä leppoisimpia kissanpäiviä uudessa, ihanassa kodissaan. Kunpa sillä olisi vielä monta, monta kissamaisen letkeää eläkevuotta edessään.

Meidän on puolestamme tämän myötä hyvä pitää pikku tauko ensikoteilusta ja hengähtää hetki, ennen kuin on taas aika avata ensikodin ovet uusille kodinetsijöille.

Apua, minusta tuli emo!

Tänä syksynä meidän ensikodissamme tehtiin päätös, että talvella syntyvän perheenlisäyksen johdosta jäisimme pikku huilille ensikotitouhuista, tietysti yhdistyksen muissa toimissa oman jaksamisen mukaan jatkaen.

Sovimme ensikotivastaavamme kanssa, että silloiset hoitokissamme saavat vielä asustella meillä, kunnes löytävät uudet kodit, ja sen jälkeen pistämme kissanluukut hetkeksi säppiin uusien tulokkaiden osalta. No, ensikotikissamme Terri ja Tella sekä Terrin kolme pentua löysivätkin nopeasti kodit, ja meille jäi enää 15-vuotias kisumummo Turbo sitä omaa kotiaan odottelemaan. Mieheni kanssa jo käsiämme läpsytellen hihkuimme, kuinka varmasti ihan pian joku aivan ihana koti ottaa Turbo-mummostakin yhteyttä, katti muuttaa ikiomaan kotiinsa leppoisia eläkepäiviä viettämään ja me saamme hetken hengähtää keskittyen ihan vain omien kisujemme hiekkalaatikkojen siivoukseen ja niiden pilalle lellimiseen.

Olihan se kaunis ajatus, joka kuulosti päässä ja näytti paperilla ihan hyvältä.

Tarvittiin yksi vastasynnyttänyt emo, seitsemän nälkäistä pentua, emon riittämätön maidon tulo ja tupaten täydet muut ensikodit, ja pian jo huomasin hyssytteleväni kolmea kolmen päivän ikäistä kissanpentua villapaitani helman alla. Ensikotitaukomme startti oli siis kuin suoraan oppikirjasta, kun kotiimme pötkähti yks-kaks-yllättäen ympärivuorokautisesti pulloruokittavia pikkukisuja.

Kaksi pennuista oli saapuessaan tavattoman pienikokoisia; vahvemmat pennut olivat kaiketi saaneet emon vähät maidot heiveröisempien jäädessä ilman riittävää ravintoa. Toinen näistä kitukasvuisista pikkuisista alkoi säännöllisten korvikeannosten myötä kuitenkin vahvistua, vaikka paino kitkuttikin harmillisesti muutaman gramman päälle sadassa siitä mihinkään nousematta. Toinen heikommista pennuista, suloinen harmaatäplikäs pieni tyttöpentu, oli jo liian heikossa kunnossa, eikä jaksanut seuraavan päivän iltaa pidemmälle.

Henkiin jääneet sisarukset Vieno ja Untamo ovat virkeitä pikku kissanalkuja. Harmaavalkoinen Vieno on oikea suursyömäri ja painoa sille on karttunut hurjasti päivittäin: tyttö on kasvanut aivan silmissä. Pikku-Untamokin löysi onneksi elämänhalunsa vihdoin ja viimein, ja alkoi syömään suurempia korvikeannoksia. Paino on nyt lähtenyt varovaiseen nousuun, joskaan grammoja ei vielä ole kertynyt siinä määrin, kuin niitä toivoisi tuon ikäiselle pikkukisulle tässä vaiheessa kertyvän. Lisäksi Unski Untamoisen kanssa tuli vielä takapakkia ärhäkän ripulin muodossa. Nesteytyksen ja maitohappobakteerien voimin koitamme nyt saada pikkuisen masun rauhoittumaan, olon kohenemaan ja painon nousemaan. Peukut siis pystyyn pikku-Unskille, että masuvaivat selätetään ja pentu tulee vielä kuntoon! Nämä pienet sisarukset tulevat aikanaan etsimään kotia Kisun kautta, mutta siihen on vielä matkaa - ensin pitäisi jaksaa syödä hyvin, kehittyä ja kasvaa isoksi.

Vienon ja Untamon lisäksi myös hurmaava ikäneitokaisemme Turbo majailee vielä luonamme, odottaen muuttoa oman ihmisen luokse eläkepäiviä viettämään. Turbolla todettiin vast'ikään kilpirauhasen liikatoiminta, joihin mummeli sai lääkityksen. Kilpirauhasvaiva oli käynyt myös munuaisten päälle siinä määrin, että nyt Turbo-mummo noudattaa lääkärin määräyksestä tiukkaa, munuaisystävällistä dieettiä. Mummeli on ollut vähän näreänä moisesta pelleilystä (jota myös ruoan säännöstelyksi kutsutaan) ja aloittanut määrätietoisen ja erittäin vakuuttavan, joskin tuloksettoman, päivittäisen protestoinnin lempi päivystyspaikallaan portaikossa.

"Tässä mä nyt sitten istun ja mouruan..."

"... kun ei palvelu pelaa."

"Ja tassullakin huidon kun ei noi pällit muuten tajua, että nälkähän tässä tulee kun ei välipaloja tipu!"

"Edes tää mun söpön anova katse ja hiljainen, vetoava 'mau' ei auta."

"Että kyllä kurjaks on menny, sanonpa vaan."

Miukkiksen tarina

Miukkiksen kuulumisia on pitänyt kirjoitella jo hyvän aikaa, syy viivästykseen ja pieneen taukoon löytyy kuvasta:

Wohveli ihmettelee, että mikäs tämä on?

Miukkis sai kodin Turusta 2.11 ja sen kunniaksi ajattelin jakaa teille Miukkiksen alkukuukausista pientä tarinaa Miukkiksen loukuttajan Sinikan kertomana:

Miukkis vielä meillä ollessaan.

”Ruokin Miukkista ja sen siskoa ja äiti-Roosaa koko kesän ja näin ne pennut noin 2 kk:n
ikäisistä 4 kk:n ikään kunnes loukutin kissat. Pentuja syntyi 4 kpl naapurin navetan alle ja naapuri pyydysti niistä kaksi. Roosa toi loput kaksi meidän latoon turvaan ja
ruokittavaksi.

En olisi tiennyt pennuista mitään, mutta kun naapuri kävi kyselemässä kadonnutta hoitokissaansa niin jäin illalla kurkkimaan navetan ovesta kuka niitä ruokia syö kun ruokaa meni paljon eikä yksi kissa millään syö kaikkea? Ei näkynyt naapurin kissaa vaan ensin tuli emo syömään ja sitten Miukkis ja sitten kirjava pikku-sisko.

Se oli onnellinen kissaperhe ja viettivät pitkän kuuman kesän ladossa ja navetan takana ja leikkivät iltaisin ja öisin niin että heinät pöllysi, virikkeitä oli ja vanha sohva oli mieleinen hyppimis- ja leikkimispaikka. Kaikki uusi käytiin heti tutkimassa ja tassun jälkiä oli joka paikassa. Roosa opetti siistiksi ja kaikki peiteltiin niin ettei pissa tuoksunut tms. Kerran Roosa pyydysti ja toi ruuaksi käärmeen.

Naapuri viljelee peltojamme ja heinän paalauksesta jäi heinää yli ja
haravoin ne ja kärräsin latoon hiki päässä kissojen iloksi. Aamuun mennessä oli heinät pantu matalaksi kun oli kivaa hyppiä heinäkasan päältä alas ja ylös.”

Miukkiksella on siis ollut hyvä olot ulkosallakin, mutta mahtavaa että Sinikka huolehti kissaperheestä ja otti ne kesyyntymään ja turvaan ennen pakkasia. Roosa sai kodin Sinikalta ja Miukkiksen sisko Mollis pääsi myös omaan kotiin.

Miukkis on kuulemani mukaan sopeutunut hyvin uuteen kotiinsa, siellä nukutaan isäntäväen kanssa ja otetaan pesuja vastaan kissakaverilta. Leikkikin on maittanut, yksi vinkuhiiri on kuulemma jo leikitty puhki ja tilalle Miukkis saikin koirien vinkupossun!

Meidän ensikotimme pitää nyt pienen breikin hoitokissoista. Annamme omien kissojemme tottua rauhassa kaksijalkaiseen tulokkaaseen ja kun arki tästä lähtee niiden kesken pyörimään sujuvasti niin jatketaan taas tätä puuhailua hoidokkien parissa :)

Kun vähän väsyttää.

Onneksi meillä on aloittanut paljon uusia innokkaita ensikoteja, jotka jaksavat tännekin kirjoitella. Koska minä en jaksa, kuten on ehkä näkynyt.

Täällä on puhuttu paljon ensikoteilun mukavuudesta ja hyvistä puolista, mutta ei se aina ihan niinkään ole. Ensikoteilu osaa olla myös todella kuormittavaa, ja omat rajansa on pakko tuntea tai pian naksahtaa kamelin selkä ja viimeinen naula arkkuun. Pöönautin iskiessä kissat voi pahimmillaan jäädä huonolle pidolle, kun ei enää kertakaikkiaan jaksa eikä haluaisi myöntää omaa väsymystään, mutta onneksi näitä tapauksia tulee eteen tosi harvoin. Mun mielestä ensikodin vastuuseen kuuluu myös se, että tunnustaa rehellisesti ja hyvissä ajoin, jos omat resurssit ei enää riitä kissoista huolehtimiseen. Ja se on ihan ok.
Taukoa saa ja pitää pitää, kun väsyttää, eikä syitä tarvitse selitellä kenellekään, ja mukaan pääsee taas, kun jaksaa. Tai no, en tietty voi puhua kaikkien yhdistysten puolesta, mutta ainakin Kisussa tauolle saa jäädä ja palata. Uskoisin, et muissakin yhdistyksissä. Kisussa koitetaan koko ajan kehittää ensikotitoimintaa ensikoteja itsejään kuunnellen ja ensikodeista pidetään huolta.

Hipsuakin uuvuttaa

Tästä pökkelöstä alustuksesta päästään ylläripylläri siihen, että minua väsyttää aivan jumalattomasti ja viimeinkin sain kakistettua ensikotivastaavalleni tovi sitten, etten ota uusia hoitokissoja ainakaan ennen ensi vuotta. Puljasin asiaa keväästä lähtien, mutta aina tuli uusi kissa ja "no voinhan mä vielä tän ottaa, helppohoitonen, menee siinä muiden seassa". Siinä sitten nitkuttelin ja toivoin, ettei tulis hoitopaikkaa tarvitsevia (hahaha mikä vitsi). Ja taas mulle tuli uusia hoitolaisia, kun ei mulla ollut mitään "kunnollista" syytä olla ottamatta ja jaksoin ihan hyvin. Kitkutikitkuti kesä meni, syksy tuli ja kissoja tuli ja meni.

Kunnes nyt syksyllä mulle tuli kaksi kissaa, joista toista piti pitää mahavaivojen takia eristyksissä käytännössä koko ajan, toisella taas ab-kuuria naamaan (onneksi oli ihan supermegahelppo lääkittävä) ja kraaaaah. Eristyskissaa piti tottakai päästää olemaan muiden kanssa, että oppisi olemaan. Siinäkin hommassa hermo kiristyi sillä hetkellä, kun ovi aukesi. Muut kissat inhosivat eristysläistä, koska se oli vähän yltiösosiaalinen. KRAAH. Helppohoitoisemman kissan kanssa Maisalla tuli (taas, sillä oli ollut kesän aikaan melkein kaikkien hoitolaisten kanssa jossain vaiheessa kauheaa kränää ihan yhtäkkiä) skismaa, vaikka olivat edellisenä päivänä leikkineet ihan sovussa. Eikä varmasti mun sinkeällä nakottavat hermot auttaneet tilanteen leppoistamisessa yhtään. Räääh.

Kirppukin on uupunut.

Oma lukunsa on kissoille kodin etsiminen. Ottaa vastaan vieraita ihmisiä, stressata siisteydestä ja siitä, että saa esiteltyä kissan kunnolla, muttei kuitenkaan niin, että kuulostaa pakkomyynniltä. En ole sosiaalisesti kovin luonteva kasvokkain, joten lisäressiä siitäkin.

Samaan aikaan alkoi koulu, josta mun pitäisi ensimmäinen tutkinto saada jotenkin pykerrettyä tänä vuonna ja opinnäytteen aiheen kanssa oli törrrkeä kriisi. Ressittääressittääressittää niin että järki menee. Olo alkoi olla sitä luokkaa, että kaikki vitutti (suokaa anteeksi vulgaari sanavalintani) ja teki mieli vaan maata sängynpohjalla. Aamulla heräsi ja samantien alkoi pikkuaskareet uuvuttaa, voi helvetti taas pitää siivota vessat. Parin tunnin päästä alkoi taas odottaa iltaa ja voi helvetinhelvetinhelvetti kohta pitää siivota vessat uudestaan.

Asiaa ei auttanut yhtään lisälastina ylitunnollisuuden aiheuttama syyllisyys omasta väsymyksestä. "Et sä nyt oikeesti niin paljoa tee." "Ei sulla ole koulua kuin kolmena päivänä viikossa." "Kyllä sulla aikaa on, jos käyttäsit sen järkevämmin." "Oot huono omistaja, kun et leiki kissojen kanssa/käy Hipsun kanssa ulkona/anna raakaruokaa enempää, vaikka tiedät niiden/sen tykkäävän siitä."
Tajuatte varmaan pointin.

Surkis ja Ötö toissakesänä puutarhahommissa.

Pulliksen paluun jälkein sain vaivalla sanottua, että nyt ei uusia. Se helpotti aika paljon, mutta syyllisyys jäytää koko ajan, kun kissoja olisi tulossa niin paljon kuin sielu sietää ja enemmän. Koitan järkeillä, että 27 ensikotilaista alle 1,5 vuodessa on jo aika paljon. Mutta kun 30 olisi niin lähellä ja kiva pyöreä luku, johon voisi olla ainakin tyytyväinen ja sillä perustella, että josko minä vielä ne kolme jaksaisin..

Välillä tekisi mieli jättää kissamummoilut kokonaan tauolle (ensikoteilun lisäksi vakkarihommana sirutan, olen hallituksessa & sihteerinä ja pidän kissatilastoa. Ei pakottavana toki vielä aktiivinen somessa osallistuminen. ), sirutuksesta otinkin jo aikalisän. Hommia olisi tarjolla enemmänkin, ja joudun melkein jokaisen nakin kohdalla vääntämään itteni kanssa, etten ota sitä.

Ettei ihan kokonaan menisi valitusvirreksi, täytyy todeta, että jos kisuilu on vaatinut paljon, on se myös antanut vähintään yhtä paljon. Suosittelen edelleenkin! Muistakaa vaan rajanne.

Sekavan tilitykseni päätteeksi tiivistettynä: pidän taukoa ensikoteilusta (ja blogista. Ja onhan mulla Pullis.) toistaiseksi.
Ja se on ihan ok.

---

P.S. Kissat eivät mun luona ole ikinä jääneet vaille hyvää hoitoa uupumuksen tai minkään muun syyn takia.