Apua, minusta tuli emo!

Tänä syksynä meidän ensikodissamme tehtiin päätös, että talvella syntyvän perheenlisäyksen johdosta jäisimme pikku huilille ensikotitouhuista, tietysti yhdistyksen muissa toimissa oman jaksamisen mukaan jatkaen.

Sovimme ensikotivastaavamme kanssa, että silloiset hoitokissamme saavat vielä asustella meillä, kunnes löytävät uudet kodit, ja sen jälkeen pistämme kissanluukut hetkeksi säppiin uusien tulokkaiden osalta. No, ensikotikissamme Terri ja Tella sekä Terrin kolme pentua löysivätkin nopeasti kodit, ja meille jäi enää 15-vuotias kisumummo Turbo sitä omaa kotiaan odottelemaan. Mieheni kanssa jo käsiämme läpsytellen hihkuimme, kuinka varmasti ihan pian joku aivan ihana koti ottaa Turbo-mummostakin yhteyttä, katti muuttaa ikiomaan kotiinsa leppoisia eläkepäiviä viettämään ja me saamme hetken hengähtää keskittyen ihan vain omien kisujemme hiekkalaatikkojen siivoukseen ja niiden pilalle lellimiseen.

Olihan se kaunis ajatus, joka kuulosti päässä ja näytti paperilla ihan hyvältä.

Tarvittiin yksi vastasynnyttänyt emo, seitsemän nälkäistä pentua, emon riittämätön maidon tulo ja tupaten täydet muut ensikodit, ja pian jo huomasin hyssytteleväni kolmea kolmen päivän ikäistä kissanpentua villapaitani helman alla. Ensikotitaukomme startti oli siis kuin suoraan oppikirjasta, kun kotiimme pötkähti yks-kaks-yllättäen ympärivuorokautisesti pulloruokittavia pikkukisuja.

Kaksi pennuista oli saapuessaan tavattoman pienikokoisia; vahvemmat pennut olivat kaiketi saaneet emon vähät maidot heiveröisempien jäädessä ilman riittävää ravintoa. Toinen näistä kitukasvuisista pikkuisista alkoi säännöllisten korvikeannosten myötä kuitenkin vahvistua, vaikka paino kitkuttikin harmillisesti muutaman gramman päälle sadassa siitä mihinkään nousematta. Toinen heikommista pennuista, suloinen harmaatäplikäs pieni tyttöpentu, oli jo liian heikossa kunnossa, eikä jaksanut seuraavan päivän iltaa pidemmälle.

Henkiin jääneet sisarukset Vieno ja Untamo ovat virkeitä pikku kissanalkuja. Harmaavalkoinen Vieno on oikea suursyömäri ja painoa sille on karttunut hurjasti päivittäin: tyttö on kasvanut aivan silmissä. Pikku-Untamokin löysi onneksi elämänhalunsa vihdoin ja viimein, ja alkoi syömään suurempia korvikeannoksia. Paino on nyt lähtenyt varovaiseen nousuun, joskaan grammoja ei vielä ole kertynyt siinä määrin, kuin niitä toivoisi tuon ikäiselle pikkukisulle tässä vaiheessa kertyvän. Lisäksi Unski Untamoisen kanssa tuli vielä takapakkia ärhäkän ripulin muodossa. Nesteytyksen ja maitohappobakteerien voimin koitamme nyt saada pikkuisen masun rauhoittumaan, olon kohenemaan ja painon nousemaan. Peukut siis pystyyn pikku-Unskille, että masuvaivat selätetään ja pentu tulee vielä kuntoon! Nämä pienet sisarukset tulevat aikanaan etsimään kotia Kisun kautta, mutta siihen on vielä matkaa - ensin pitäisi jaksaa syödä hyvin, kehittyä ja kasvaa isoksi.

Vienon ja Untamon lisäksi myös hurmaava ikäneitokaisemme Turbo majailee vielä luonamme, odottaen muuttoa oman ihmisen luokse eläkepäiviä viettämään. Turbolla todettiin vast'ikään kilpirauhasen liikatoiminta, joihin mummeli sai lääkityksen. Kilpirauhasvaiva oli käynyt myös munuaisten päälle siinä määrin, että nyt Turbo-mummo noudattaa lääkärin määräyksestä tiukkaa, munuaisystävällistä dieettiä. Mummeli on ollut vähän näreänä moisesta pelleilystä (jota myös ruoan säännöstelyksi kutsutaan) ja aloittanut määrätietoisen ja erittäin vakuuttavan, joskin tuloksettoman, päivittäisen protestoinnin lempi päivystyspaikallaan portaikossa.

"Tässä mä nyt sitten istun ja mouruan..."

"... kun ei palvelu pelaa."

"Ja tassullakin huidon kun ei noi pällit muuten tajua, että nälkähän tässä tulee kun ei välipaloja tipu!"

"Edes tää mun söpön anova katse ja hiljainen, vetoava 'mau' ei auta."

"Että kyllä kurjaks on menny, sanonpa vaan."

Devin kauneus, nimi ja käänteet

Kuten edellisessä merkinnässäni kerroin, meillä elelee Kiten tyttöpentu, ujo kaunotar. Sopivaa nimeä mietittiin jo ennen tytön saapumista, sillä sen olisi sovittava Kitteen ja myös kantajalleen. Vielä kissan saapumispäivänä olimme vakuuttuneita, että kissan nimeksi tulisi ah-niin-vitsikkäästi Pikkumusta.

Sitten näin pennun kopassa, eikä Pikkumusta vain riittänyt. Kissa oli kaunein koskaan näkemäni: se oli väriltään miltei kokonaan kiiltävän, hiukan punaiseen taittavan musta, sen silmät olivat vinot ja keltaiset, se oli hoikkarakenteinen ja sillä oli huurrrjan pitkä häntä. Ihastuin ensisilmäyksellä.

Kissa ehti ensimmäisinä päivinään olla muun muassa Bastet, Eeben; Indi ja Siro, mutta mikään nimi ei tuntunut sopivan. Lopulta - selattuani kaikki mahdolliset luettelot mustista kukista aina tummaihoisiin kaunottariin - törmäsin hindujumalattareen nimeltä Devi. Ja Devi kissasta tuli, vaikka sopivuudesta Kitte-nimeen voidaan kiistellä. Mikäli jotakuta kiinnostaa enemmänkin nimen alkuperä, lyhyen kuvauksen voi lukea esimerkiksi tämän linkin takaa.

Mutta nyt nimestä Devin muihin käänteisiin. Aluksi meille tullessaan pentu oli käynyt päivystyksessä nesteytettävänä, saanut antibiootit ja tulehduskipulääkettä, mutta tilannetta ei ollut täysin tutkittu. Antibioottikuurista huolimatta Devi jatkoi nopeasti paastoaan, ja torstaina soitin Hervannan eläinlääkäreihin kertoakseni tilanteesta. Sain ajan tunnin päähän, heitin kissan kuljetuskassiin ja suuntasin bussipysäkille.

Hervannassa tuttu Jussi-eläinlääkäri tutki pennun (rauhoitettuaan sen ensin - Devi panikoi, kun sitä pidetään väkisin paikoillaan), ja huomasi leikkaushaavan olevan lievästi tulehtunut. Itse asiassa haava oli kissalle hurjan iso, ja sieltä tuli ulos lankaa... Jussi katkoi ylimääräiset langat, ja diagnoosiksi saatiin leikkaushaavan lievä infektoituminen ja serooma. Jälkimmäinen on hieno sana kudosnestekertymälle - tytöllä oli siis viinirypälettä isompi turvonnut kohta haavan kohdalla. Meidän antibioottikuurimme oli mennyt Devin kanssa melko huonosti, ja Jussi totesi, että on helpompaa antaa kissalle suoraan pitkävaikutteinen antibiootti piikillä.

Pari päivää myöhemmin voitiin jo huokaista helpotuksesta: DEVIHÄN SYÖ! Eikä vain syö, vaan myös maukuu ruokaa, syö joskus toisenkin annoksen ja tutkii paikkoja entisen luolassa kököttämisen sijaan.
Devi ei alun alkujaankaan ollut mitenkään arka, mitä nyt hiukan ujo ja ihmisiin tottumaton. Sitä on aina saanut silitellä, jos osaa lähestyä tarpeeksi nätisti, ja käsi saa tällöin osakseen puskuja. Huiskaleikit ja lasersäteen jahtaaminen ovat Devin lemppareita.
Devin kenties suloisin piirre on piiiiieni ja korkea nauku, jota se käyttää nälissään ja tarvitessaan jotakin määrittelemätöntä. Se nukkuu mielellään yönsä sohvalla, rakastaa katkarapuherkkuja ja näyttää aina yllättyneenä kerta kaikkiaan pöyristyneeltä.

Pöyristynyt Devi.