Back in Business with Neiti X!

Turkulaisvahvistus ilmoittautuu takaisin ensikotien riviin! Pieni taukomme on nyt ohi ja heti oli tarjolla sopiva uusi tulokas, saammeko siis esitellä: Neiti X!

Ja mistäs tämä nimi sitten juontaa juurensa? Tokihan Neiti X etsii tositarkoituksella sitä omaa loppuelämän kotiaan. Hän on myös hieman salaperäinen, mutta antakaamme nyt puheenvuoro itse päätähdelle:

"Moi, oon Neiti X! Oon aika mysteerimimmi, kukaan ei tiedä mun ikää ja asiaa mutkistaa se, ettei mulla juuri ole purukalustoa jäljellä. Mihin lie nekin tässä elämän varrella jääneet. Nuorekkaalta kyllä vaikutan kuulemma ja vauhtia riittää sen verran, että matot saan rullalle hiiriä viskoessa ja hiekkalaatikon hiekat saan komeasti lentämään ulos laatikosta!

Nuo tänne pesukoneen taakse pällistelevät ihmiset on ihan jees, annan niitten koskea muhun ilman sen suurempia vahinkoja, mutta katson vielä parhaaksi pitää pienen hajuraon. Koska mulla oli vähän tylsiä tuliaisia nimeltä korvapunkit, joudun hengailemaan kylppärissä ja mun uudet kissakaverit jäi kuulemma vielä täyshoitoon Naantaliin. Oon aika hoikka tyttö, mutta kerään tehokkaasti lihaa luitten ympärille, että pääsen steriloitavaksi kun jussin juhlimisesta on selvitty."
Jäämme seuraamaan kuinka pikkuneiti kotiutuu, miten kutsumattomat vieraat lähtevät korvista ja kuinka tämäkin karvakorva pääsee aikanaan ihan omaan kotiin!

PS. Neiti X:n ilmoitus ilmestyy pikapuoliin Kisun kodittomiin KLIK

Vierelle "villikissa"? Raita ja Viiru omaa kotia etsimässä

Ihanat tiikeriraidalliset siskokset Viiru ja Raita saapuivat ensikotiin ihmisiä ja kodin ääniä pelkäävinä pikku villikissoina. Viikkojen ajan navetassa syntyneet sisarukset piilottelivat arkoina sängyn alla - mikä on tämä outo paikka kummine äänineen, hajuineen ja ihmisotuksineen?!

Vaan kuten niin monen villikissan kohdalla, myös näiden siskosten sydämeen kävi tie vatsan kautta. Ruoka-aikaan ruokakuppien täytön seuraaminen alkoi kiinnostaa tyttöjä, ja hiljalleen myös se ruokakuppien täyttäjä herätti kisujen uteliaisuuden. Eihän tuo voi olla vaarallinen, sehän hoivaa, huolehtii ja täyttää sapuskakiponkin! Pikkuhiljaa ihmiseen alettiin ottamaan enemmän ja enemmän kontaktia leikin kautta, ja pikkuisten luottamus hoitajaa kohtaan alkoi kasvaa.

Nyt Viiru ja Raita voivat ylpeinä ilmoittaa, etteivät ole villikissoja enää. Tytöt osaavat jo nautiskella silityksistä ja ihmisen läheisyydestä, ja saattaapa Raita tarjota jo masuaankin rapsuteltavaksi! Äkkinäiset liikkeet ja äänet saattavat vielä hiukan säikäyttää, ja näin ollen ensikodin lapsiasukkaat eivät ihan vielä ole päässeet paijaamaan. Raita on ottanut tavakseen istua aamuisin keittiön ikkunalaudalla odottamassa aamupalaa ja silittelyjä, ja Viirukin liittyy jo rohkeasti aamuisin hellittely- ja aamupalatuokioihin muiden talon kattien kanssa. Tyttöjen ehdottomiin lempipuuhiin kuuluu auringon lämmittämissä kohdissa köllöttely sängyllä ja sohvalla, ja yleinen rentoilu ympäriinsä ihan noin muutenkin.

Villikissapäivät ovat siis jo selkeästi näillä siskoksilla taakse jäänyttä elämää. Enää pikkuisilta silkkiturkeilta puuttuu oma koti mielellään rauhallisesta perheestä, sillä tytöt suorastaan rakastavat rauhallista, rentoa elämänmenoa ja oman ihmisen hellittelyjä.

Jos sinulle tuli tunne, että tälle syötävän söpöselle kaksikolle voisi olla tilaa sinun kodissasi ja sydämessäsi, klikkaa itsesi Viirun ja Raidan ilmoitukseen ja ota yhteyttä tyttöjen ensikotiin.

Penturuokaa lahjoitettiin hurja määrä - traktoripennut kiittävät!

Rescuekattinäyttely (josta lisää seuraa piakkoin!) oli ja meni, ja täytyypä näin ensikertalaisena näyttelykävijänä todeta, että ehdottomasti lähdetään mukaan toistekin! Mukava määrä näyttelykävijöitä kävi ihastelemassa löytökissojen osastolla ja juttelemassa rescuekateista. Muutama löytökissan adoptoinnista kiinnostunut tuli myös jutulle, mahtavaa!

Itse olin ehkä kuitenkin eniten ihastuksissani kodittomille kissoille tehtyjen lahjoitusten määrästä. 

Koska tässä ensikodissa erityisesti penturuuan menekki on nykyään hurjaa, oli ilahduttavaa nähdä se pennuille lahjoitetun ruuan paljous. Varsinkin näin keväällä ja kesällä penturuokaa uppoaa ensikodeissa todella paljon, sillä sekä pentueita että tiineitä emoja on ehtii löytyä kuljeksimasta kodittomina ulkosalta enemmän kuin tarpeeksi.

 Meidän ensikotimme puolesta sekä traktoripentue että ranskispentuetta odottava Terri-kisu kiittävät kaikkia lahjoittajia pentu- ja muista pöperöistä. Lisäksi erityiskiitos vielä PrimaCatille, joka lahjoitti tuotepalkintoja sekä herkkueväitä näyttelyn pörröisille kisaajille!

Traktoripennut pääsivät tutkailemaan ensikotiin kannettua lahjoitusvuorta. Tässä laadunvalvontaraati:

Valtra

McCormick eli "Mäksä" (joka muuten on vielä vapaana varattavaksi, vink vink!

Zetor

Arvosteltava tuotevalikoima.

Pistäähän se hymyilyttämään.

Tuon kokoiseen ruokakasaan meinaa ihan hukkua!

PrimaCatin herkkupussien ulkoinen anti veljesten tarkassa syynissä

Mäksän perusilme on vähän möksismöö, mutta eiköhän lahjoitusmäärä läpäissyt silti senkin seulan.

Vierelle "villikissa"? Tai miksei kaksi! - Elvi & Albert

Ensimmäiset päivät ensikodissa pelottivat.

Suloiset kisusisarukset Albert ja Elvi liittyivät Kisun kotia etsivien joukkoon maaliskuussa, kun ilmojen lämmettyä talvesta selvinneet kissat alkoivat kömpiä esiin koloistaan ja ahkerien kissaloukuttajiemme kiireet alkoivat jälleen. Parivaljakon matka taittui ensin väliaikaiseen ensikotiin. Albert ja Elvi olivat syystäkin ihmeissään: ensimmäistä kertaa elämässään ne olivat päätyneet oikean kodin suojaan ja lämpöön.

Vaikka kaikki oli Elville ja Albertille täysin uutta ja ihmeellistä, pelottavaakin, olivat ne silti alusta alkaen hyvin kilttejä hoitajaansa kohtaan. Vaan taas pian pieniä vietiin, kun kaveruksille löytyi pysyvä ensikoti sijoituspaikaksi.

Uudessa ensikodissa hämmentyneet kisulit reagoivat ihmisiin muristen ja sähisten kaksi ensimmäistä viikkoa. Leikin ja namilahjusten voimin uuden ensikodin väki alkoi kuitenkin lähestyä arkaa kaksikkoa, ja pikkuhiljaa Elvin ja Albertin luottamus ihmistä kohtaan alkoi kasvaa.





Hyvin usein villikissoina pidettyjen arkojen kissojen kohdalla saa ennen pitkää huomata, että kissan "villiys" on vain epävarmuutta ja pelkoa uusia, outoja asioita kohtaan. Kun arka kissa huomaa ihmisen olevan luottamuksen arvoinen huolehtija, ruokkija, rapsuttaja ja kaveri, ei villiydestä ole pian enää tietoakaan. Näin kävi myös Albertin ja Elvin kanssa. Siksi kissan arkuutta tai löytökissataustaa ei kannatta kavahtaa heti kättelyssä: ei ole mitään palkitsevampaa, kuin saavuttaa tällaisen "villikissan" luottamus.

Elvi ja Albert ovat asustelleet nykyisessä ensikodissaan nyt kuukauden päivät, ja niitä tuskin uskoisi samoiksi pelokkaiksi sähisijöiksi, jotka muutamia viikkoja sitten tarttuivat Kisun pyydystäjien haaviin. Nämä mustavalkoiset hurmurisisarukset ovat tätä nykyä hellyydenkipeitä sylimaakareita, jotka nukkuvat yöt hoitajansa vieressä ja nautiskelevat silityksistä ja uudesta kotikisun elämästään.

Enää näiltä söpöliineiltä puuttuu oma koti. Olisiko sinun vierelläsi tilaa kahdelle suloiselle "villikissan" viikarille?
Jos haluat tietää lisää Elvistä ja Albertista, ota yhteyttä kisujen ensikotiin sähköpostitse osoitteeseen anniga_[at]gmail.com. Nöpönenät odottvat innolla yhteydenottoasi!

Mustapantterimamma

Terveisiä Traktoripennuilta!
Pienet päättivät tulla kertomaan kuulumisiaan näin kuvapostauksen merkeissä.

Zetor, Valtra ja McCormick täyttivät viikonloppuna kaksi viikkoa. Silmät ovat kaikilla jo auenneet, ja kävelyä harjoitellaan ahkerasti, vielä tosin kiikkuen ja kaakkuen ja kellahduksilla höystettynä.

Hemsky on jatkanut tyynen varmaa linjaansa täydellisenä emona. Täydellinen kisu tyttö on muutenkin; niin kiltti, luottavainen ja hellyydenkipeä. Kun sitä katsoo pentujensa kanssa, muistuttaa se hurjasti mustapantteriemoa. Joskin Hemsky on pienempi (paljon pienempi, toim. huom.) versio siitä. Mutta ei takerruta pikkuseikkoihin, eihän?

Vierelle "villikissa"? - Pulleriinan ja Jetin kuulumisia uudesta kodista

Vierelle "villikissa"? -kampanjassamme on vuorossa Jeti ja blogissa jo useampaan otteeseen tavattu Pullasteri. 

Muistin virkistykseksi:

Pullis ensikotiin tullessa.

Pulle nyt: Lulle-Pulle

Viimeisimmän Pullis-postauksen jälkeen Pulleron elämässä tuli taas suuria käänteitä, kun Vili alkoikin hylkimään Pullea. Tilanne äityi niin pahaksi, että Pullis palasi lokakuussa takaisin meille ensikotiin. Ette voi kuvitella miten ihmeellistä oli, kun Pullista sai silitellä sielunsa kyllyydestä! Syksyn aikana koettiin muitakin ihmeitä: Pullis sai matolääkkeensä ilman lääkintäyksikön vaurioitumista ja Pullikselta leikattiin kynnet taisteluitta.

Mutta.

En voinut pitää Pullista, meillä oli jo neljä kissaa. Suorastaan sieluni riekaleina päätin kirjoittaa (kuukausien viivyttelyn jälkeen..) kodinhakuilmoituksen. Aloitin ja lopetin varmaan miljoonasti, koska ei vaan kyennyt. Minun pieni ja reipas Pulleriinani, joka oli jo saumaton osa laumaamme. Pieni Pullervo, tyttö, jonka Maisa-maailmanvaltiaskin hyväksyi kaverikseen. 

Ilmoitus ei ehtinyt pitkään Kisun sivuilla roikkua, kun kyselyitä alkoi tulla. Sain nostella kulmiani, kun Pullea kyseltiin ainoaksi kissaksi, vaikka ilmoituksessa selkeästi kerroin, ettei Pullis pärjää yksin. Sitten postiin kilahti viesti ihmisiltä, jotka ymmärsivät Pulterin tarpeet. 

Toivoin hartaasti, että viestittelyssä olisi tullut vastaan jotain epäilyttävää, ettei olisi tarvinnut luopua pienestä palleroisestani, Pulliksen koti oli löytynyt ja keksin samantien sopivan kaverinkin, Jetin.

Surullinen pieni Jeti

Jeti ehti aiheuttaa harmaita hiuksia jo ennen Kisulle tuloaan, sillä loukuttamaan mennessä siitä ei näkynyt vilaustakaan, ja yksi hieman nuorempi kaverinsa oli ehtinyt kuolla nälkään loukutusreissua edeltävänä yönä tai samana aamuna. Loukku jätettiin kuitenkin vireeseen, ja hiljakseen saatiin napsittua kissat turvaan. Vaikka ne kiitettävästi ninjailivatkin houkutusruoat loukusta pois jäämättä itse nalkkiin... Jetiä ei kuulunut eikä näkynyt, ja epätoivo alkoi iskeä, mutta seuraavana päivänä oli herkullinen tonnikalan lemu vienyt voiton ja pieni kissa jäänyt loukkuun.

O_O

Mutta annetaan puheenvuoro Pullen ja Jetin uudelle kodille:

Luottamus rakentuu pala palalta - Pulleriinan ja Jetin kuulumisia uudesta kodista

Haimme Pulliksen ja Jetin perheenjäseniksemme kylmänä pakkaspäivänä 29.12 Tampereelta. Olimme katselleet avomieheni kanssa lähemmäs sataa eri kodittoman kissan ilmoitusta useilta eri eläinsuojeluyhdistyksiltä ympäri Suomea: selvää oli, että tuleva kissamme tulisi olemaan nimenomaan löytökissa, mutta olimme keskustelleet antavamme yhdelle ja vanhemmalle kissalle kodin. Kuitenkin nähtyäni Kisu Ry:n nettisivuilla Pullasterin profiilikuvan katseen ja luettuani hänen ilmoituksensa, sydämessäni sykähti ensimmäistä kertaa juuri sillä tavalla, kuin uuden perheenjäsenen ilmoittamisen kohdalla kuuluukin tapahtua. Otin heti Jenniin yhteyttä ja sovimme, että Pulle muuttaa meille. Jennin tehtäväksi annoin etsiä Pulleriinalle sopivan kissakaverin, sillä muita kissoja rakastava ja seurallinen Pullis ei yksin uuteen kotiin sopeutuisi.

Pian Jenni ehdotti Pullen pariksi Jeti-nimistä tuolloin 8kk ikäistä poikakissaa. Katsottuani Jetin kuvaa ja profiilia Kisun sivuilta ensimmäistä kertaa tunsin heti suurta liikutusta: Jetin suuret surumieliset ja hieman huolestuneet silmät piirtyivät myös ensisilmäyksellä hyvin vahvasti mieleeni ja jäivät sydämeeni. Sovimme, että Jeti muuttaa ensimmäisestä ensikodistaan Jennin ensikotiin niin, että näemme, kuinka Pullis ottaa Jetin vastaan. Pientä sähisemistä lukuun ottamatta kissat tulivat toimeen keskenään, ja päätös heidän molempien kotiuttamisesta meille sinetöitiin varausmaksu maksamalla.

Joulun pyhinä aika mateli ja odotimme todella kovasti Tampereen reissua. Hankin Jennin neuvoja noudattaen kotiimme paljon Pullelle ja Jetille tuttuja leluja, esimerkiksi erilaisia huiskia sekä molempien rakastaman palloradan. Lisäksi hankimme tietysti valtavat määrät ruokaa, hiekkaa, hienot vessat sekä pisteeksi i:n päälle vieläpä suuren ja hulppean kissojen kiipeilykeskuksen tuomaan korkeita lepopaikkoja ja päivystysmahdollisuuksia ulos ikkunasta.

29.12 suuntasimme sitten vihdoin odottavaisin mielin kuljetusbokseinemme autolla kohti Tamperetta ja kissojen noutoa. Mennessämme ensikotiin sisälle Jenni oli jo saanut Jetin eristettyä erääseen huoneeseen niin, että tämän kiinniottaminen olisi helpompaa. Jetistä ensivilauksen nähtyämme huomasimme, että tämä on kovin aran oloinen ja hirmu suloinen pikku ressukka. Kuulemma yleensä hyvin vieraskorea ja reipas Pullis taisi aavistaa jotakin poikkeuksellista olevan tekeillä, sillä se lymyili tavoistaan poiketen pitkään sohvan alla ja kun lopulta uskaltautui esille, niin teki kyllä aivan kaikkensa ollakseen joutumatta kuljetuskoppaan. Meidän piti lähteä jo hetkeksi pois koko asunnosta käymään syömässä, sillä Pullen kiinniotossa kului niin kauan ja kissa alkoi olla todella hermostunut. Itseäkin rupesi siinä kieltämättä jo arveluttamaan, että miten me tulemme näiden kissojen kanssa pärjäämään, jos ei ensikodin pitäjäkään selviä kiinniotosta ilman syviä verisiä naarmuja? 

Tältä meillä ensikodissa Pullis-jahdin jälkeen. Kirppu tarkastelemassa tuhoja.

Neljä kuukautta, ja arvet näkyy edelleen. Kiitos läksiäislahjoista, Pulteri!

Pääsimme kuitenkin turvallisesti takaisin Jyväskylään illan pimentyessä ja kissat käyttäytyivät automatkan aikana todella rauhallisesti ja esimerkillisesti. Siisti ja lämmin uusi koti odotti heitä leluineen ja ruokineen. Ensimmäinen ilta ja yö meni odotetulla tavalla: Jeti-poika möllötti sängyn alla visusti ja vein hänelle kupissa ruokaa suoraan sängyn alle. Pulleriina uskaltautui jo heti tutkimusmatkalle uuteen kotiin haistelemaan nurkkia ja kiertämään huoneita, mutta ruokailun jälkeen vetäytyi pian Jetin kanssa sängyn alle piileskelemään, tosin ei Jetin viereen vaan toiselle puolelle sänkyä. Ensimmäiset päivät kuluivat pitkälti niin, että öisin Pulleriina huusi ikäväänsä sydäntä raastavasti ja vain öisin molemmat uskalsivat käydä laatikolla. Jetin koko ensimmäisen viikon ruokailu tapahtui lähes täysin sängyn tai sohvan alla - mikäli hän keittiöön saakka uskaltautui, hän ruokaili muutamassa sekunnissa kyyryssä hotkien ja juoksi äkkiä karkuun.

Pulleriinan luottamuksen voittaminen ei ollut vaikea tehtävä. Meni vain muutama päivä, kun pääsin ensi kerran silittämään oikein kunnolla tuota hurmaavaa, sydämellistä ja herttaista kissaneitiä ja sain hänet kehräämään. Pullesta kävi heti ilmi, että hän on hyvin seurallinen ja huomionhakuinen kissaneiti, joka tulee toimeen sekä muiden kissojen että ihmisten kanssa. Hän on myös suunnattoman perso kaikelle ruualle ja ilmestyy keittiöön perässäni alta aikayksikön herkkujen toivossa. Kyyneleet kohosivat liikutuksesta silmiini ensimmäistä kertaa kun Pulleriina tuli kolmantena yönään meillä asuessaan meidän väliimme nukkumaan ja kehräsi.

Pallorata = best

Jetin kanssa luottamuksen rakentaminen on ollut huomattavasti hitaampaa ja suurta kärsivällisyyttä vaativaa - kuitenkin lopulta erittäin palkitsevaa. Jeti on asunut meillä nyt jo melkein neljä kuukautta eikä vieläkään anna silittää itseään. Alussa hän vaikutti surulliselta, pelokkaalta ja osittain jopa masentuneelta tai passiiviselta, ja olinkin hänestä jo hyvin huolissani. Onneksi ihastuttava Pulleriina on ottanut Jetin suojatikseen ja heistä on tullut kerrassaan erottamaton kaksikko: hyvin pian kotiutumisen jälkeen he rupesivat jo nukkumaan kahdestaan ja Pulle alkoi pestä Jetiä. 

Jeti on muuttunut valtavasti tämän neljän kuukauden aikana meillä ollessaan niin fyysisesti kuin henkisestikin: entisestä surullisesta pentukissasta on kasvanut pitkä ja raavas uros ja kaikenlainen passiivisuus ja alakuloisuus on vaihtunut ylitsevuotavaan uteliaisuuteen ja leikkisyyteen. Vaikka Jeti ei annakaan meidän silittää vielä itseään niin hän kehrää aina voimakkaasti, kun näkee meidän silittävän Pulleriinaa ja tulee viereen katsomaan - tämä on mielestäni aivan uskomattoman hellyyttävä tapa häneltä. Lisäksi Jeti toki ottaa meihin muulla tavalla kontaktia: hyppää sohvalle viereen televisiota katsomaan tai tietokoneen viereen kursoria tavoittelemaan, leikkii todella mielellään kaikilla lelukepeillään, kiipeilee telineessä ja tulee aina eteiseen vastaan kotiin tullessamme. Jeti on pari kertaa ylittänyt itsensä rohkeudessa ja esimerkiksi yhtenä yönä heräsin niin, että Jeti nukkui vatsani päällä. Hän taisi itsekin sitä säikähtää huomatessaan minut allansa. Jetin lempipuuhaa on myös mieheni kanssa aamupalan sängyssä jakaminen poikien kesken.

Muutos molemmissa kissoissa tämän kuluneen neljän kuukauden aikana on ollut huomattava, mutta etenkin Jetin kohdalla muutos tuntuu aivan siltä, kuin olisi tallettanut juuri korvaamattoman summan rahaa pankkiin.  Mikään ei voita sitä tunnetta, kun tajuaa antaneensa toiselle uuden mahdollisuuden elämään ja tämän arkuuden, pelon ja surun vaihtuneen uteliaisuudeksi, iloksi ja leikkisyydeksi. Prosessi on vaatinut aikaa ja malttia: olemme jutelleet Jetille rauhallisella äänellä emmekä tehneet äkkinäisiä liikkeitä. Emme myöskään koskaan ole väkisin yrittäneet Jetiä silittää vain antaneet kaikessa rauhassa toistaiseksi vain nuuskia meidän käsiämme. Olen vakuuttunut siitä, että vielä tulemme näkemään sen päivän, jolloin Jeti-poika antaa itseään silittää ja nauttii siitä, että hänellä on jokin luotettava ihminen, joka hänestä pitää.

Näiden löytökissojen kotiuttaminen on ollut elämämme tähän saakka paras päätös: he ovat tuoneet elämäämme uskomattoman määrän naurua, iloa ja hellyyttä jo näinkin lyhyessä ajassa. Kunhan opinnoistamme valmistumme ja suurempaan kotiin muutamme, aiomme ehdottomasti sisällyttää tähän laumaamme ainakin vielä yhden kotia vailla olevan kissan ja ottaa silloinkin yhteyttä Jenniin ja Kisu Ry:hyn. 

Ikinäennomitääntehny-Pullis.

(Ensimmäistä Pulliksen ja ensimmäistä Jetin kuvaa lukuun ottamatta kaikki kissakuvat on otettu uudessa kodissa.)