Vierelle "villikissa"? Hintsu, ehkäpä?

Ensikodeille on tuttu juttu, että pentuikäiset kodinetsijät löytävät oman kodin hyvinkin nopealla aikataululla. Ihan aina näin ei kuitenkaan käy. Toisinaan mitä hurmaavinkin pentu, joskin luonteeltaan pikkuisen ujo ja väritykseltään äkkivilkaisulla tavanomainen, joutuu odottamaan ansaitsemaansa kotia ihan liian pitkään. Näin on käynyt esimerkiksi Hintsulle, eikä voi kuin ihmetellä, miksi.

Kun aloitin toiminnan ensikotina, saapui suloinen Hintsu-tyttö minulle ensimmäiseksi ensikotikissaksi neljän sisaruksensa kanssa. Pennut löydettiin laihoina, villeinä ja likaisina metsästä. Ikä niillä ei varmasti huidellut paljoa kahdentoista viikon yläpuolella.

Pennut pelkäsivät meitä ihmisiä hurjasti. Pelkkä sisätiloissa asuminenkin oli niille uutta ja jännittävää. Silti pian pentujen kodinhakuilmoituksen julkaisun jälkeen neljästä muusta pennusta alkoi tulvia kyselyjä, mutta Hintsu ihan "tavallisen maatiaisen värisenä pentuna" jäi kovin vähälle huomiolle.

Hintsun sisarukset lähtivät vuorollaan ihaniin uusiin koteihinsa. Hintsu jäi odottamaan. Pienestä, arasta pennusta kasvoi todella kaunis pikku tiikeri, jolla on ilmeikäs nassu, kiiltävä, kauniskuvioinen turkki ja hellyyttävän suuret korvat.

Hintsun sisarusten upeat uudet kodit ovat viestitelleet kuulumisia säännöllisesti, ja pienet ovatkin kotiutuneet hyvin ja kesyyntyneet huimasti. Hintsukin on kerännyt hurjasti rohkeutta täällä ensikodissa, tullen jo reippaasti ihmisen luokse kerjäämään rapsutuksia kovaan ääneen kehräten. Tytön luotto ihmisiin kasvaa päivä päivältä, ja se on hurmannut meidät, ensikoti-ihmisensä, aivan täysin.

Hintsun sisarusten lähdön jälkeen Hintsusta ei ole tullut yhtäkään kyselyä. Kissoja on kyllä ensikotiin tullut ja mennyt, mutta Hintsu on ja pysyy. Se on maailman lempein kissakaveri kaikille uusille tulokkaille: hoidokkeja meillä on ollut aina 5-viikkoisesta 15-vuotiaaseen senioriin, ja Hintsu on ottanut kaikki ikään ja sukupuoleen katsomatta vastaan uskomattoman mutkattomasti. Nyt sitä vain toivoisi, että olisi pian Hintsun oma vuoro löytää hellä ja rakastava koti, jossa se saisi oman ihmisen, johon opetella luottamaan. Hintsun ystävystyttyä niin monien matkaansa jatkaneiden kisukaverien kanssa täällä ensikodissa olisi tyttö varmasti ikionnellinen, jos se saisi uudessa kodissa vihdoin kissaystävän, joka pysyisi sen luona.

Eikö sinunkin mielestäsi Hintsun olisi jo aika löytää ikioma, rakastava koti? Hintsun ensikodin yhteystiedot löydät täältä: Adoptoi Hintsu!

Hintsu rapsuja kerjäämässä

Vierelle "villikissa"? Fedjan ja Muksiksen tarina

Fedja ja Muksis päätyivät Kisu ry:n hoiviin monen muun löytökissan tavoin hyvin kurjista oloista. Populaatiossa asui pöyristyttävä määrä kissoja, jotka olivat saaneet syödäkseen vain makaronimössöä. Talvipakkaset tekivät tuloaan, joten kiire saada kissat sisälle lämpimään oli kova. Niinpä yhdistyksen luottoloukuttajat tarttuivat toimeen.

Arkalaiset noin viikko ensikotiin saapumisensa jälkeen

Valtaosan populaation kissoista tiedettiin olevan nuoria, nälkiintyneitä ja ihmisiin tottumattomia. Näinhän se oli myös Fedjan ja Muksiksen kohdalla. Saapuessaan nämä "karviset" pelkäsivät ihmistä, mutta olivat hyvin heikossa kunnossa eivätkä tunnistaneet ruokaa. Syömistä pitikin harjoitella ensimmäisen viikon ajan kädestä syöttäen ja ruiskulla juottaen. Hiljalleen kisut alkoivat saada voimiaan takaisin.

Fedja ja Muksis alkoivat vahvistua ja sen myötä energiaa alkoi riittää hurjan pelottavien ihmisten pakoiluun, piilotteluun ja sähinään. Kissoista näki kauas, että ne ovat luonteeltaan mitä kultaisimpia kisuleita - vain pelko ihmistä kohtaan sai ne sähisemään ja piiloutumaan. Aloimmekin tehdä aktiivisesti hommia sen eteen, että saavuttaisimme "karvistemme" luottamuksen.
Pienin askelin luottamus kasvoi, ja Fedja ja Muksis alkoivat sallia hiukan silityksiä tutuilta ihmisiltä. Fedja jopa innostui hiukan kehräämäänkin silloin tällöin paijauksia vastaanottaessaan, vaikka olikin vielä melko varautunut ja pelkäsi, että joku tekee pahaa. Tyttöjen tulevaisuus alkoi näyttää hyvinkin valoisalta.

Fedjaa ja Muksista tarjottiin jokusille kotiehdokkaille, mutta sopivaa loppuelämän kotia ei heti löytynyt. Useimmilla tarjokkailla oli etsinnässä joko pentu tai valmiiksi kesy aikuinen. Eräänä päivänä yhdistykseen tuli kuitenkin yhteydenotto perheeltä, joka etsi kahta toisiinsa tottunutta kissakaverusta. Kertoessani kisuista ja niiden vielä hiukan epäluuloisesta asenteesta ihmisiä kohtaan perhe oli hyvin ymmärtäväinen; olihan kissakaksikon elämässä sattunut ja tapahtunut. Pitkän puhelinkeskustelun ja muutaman sähköpostin jälkeen Fedja ja Muksis saivat "varattu" -maininnan kodinhakuilmoituksensa yläreunaan.

 

  Uudessa kodissa tytöt  saivat nimikseen Kerttu ja Iines. Uusi koti on edennyt kesytyksessä täysin kissojen ehdoilla, ja tytöt ovat hylänneet sohvan alla piilottelun ja ryhtyneet valtaamaan sohvia ja sänkyjä löhöpaikoikseen. Kerttu, entinen Fedja, on ottanut tavaksi hipsiä iltaisin ja aamuisin rappusille kerjäämään rapsutuksia. Uuden omistajan kertoman mukaan pieniä ja vähän isompia askelia tyttöjen kotiutumisessa ja kesyyntymisessä tapahtuu joka päivä.

Kerttu (ent. Fedja) ja Iines (ent. Muksis) viettävät nyt aktiivisia ja rapsutuksentäyteisiä kissanpäiviä uudessa kodissaan

  Nämä karviset ovat aikasmoisen hieno esimerkki siitä, että villikissasta voi saada mitä suloisimman ja rakastettavimman lemmikin. Vai mitä mieltä olette?

Vanhassa vara parempi

Vaikka varmaankin valtaosa yhdistyksen kotia etsivistä kissoista on pentuja tai nuoria aikuisia, saamme me ensikodit aika-ajoin hoidokeiksemme myös jo varttuneempaan ikään ehtineitä naukujia. Usein nämä uutta kotia etsimään päätyneet seniori-ikäiset ovat kodinvaihtajia, jotka syystä tai toisesta joutuvat tällaisen ison elämänmuutoksen eteen vielä eläkepäivillään.

Sanomattakin lienee selvää, että kodinetsintä saa omat lisähaasteensa, kun kissan ikämittari raksahtaa sinne kympin paremmalle puolelle. Tuohan kissasennun hankinta mukanaan tietysti omat huolenaiheensa: kuinka kauan yhteistä aikaa uuden kisukaverin kanssa on vielä jäljellä? Minkälaista erityishuomiota vanhemman kissan hoito vaatii, jotta se eläisi vielä mahdollisimman terveenä ja pitkään? Entäs eläinlääkärikulut, nousevatko ne pilviin jo terveimmät ja vetreimmät päivänsä nähneen kissan kanssa?
Eivätkä nämä huolenaiheet tietenkään tuulesta temmattuja ole. On totta, että vanhemmalle kissalle kodin tarjoavan henkilön on varauduttava siihen, että mahdollisten iän mukanaan tuomien kremppojen ja vaivojen hoitoon on varattava hiukan ekstrabudjettia. Ja tokihan rakkaan lemmikin menettäminen pelottaa aina, lajiin ja ikään katsomatta. Vanhemman kissakaverin adoptoimisessa on kuitenkin hyviäkin puolia vaikka muille jakaa! Esimerkiksi:

• Vanhempi kissa on useimmiten elänyt kotioloissa jo vuosikausia, ja se haltsaa kotikissan elämän salat ja hienoudet kuin vanha tekijä. Siinä missä nuori kissa vielä opettelee tarpeidensa sihtaamista hiekkalaatikkoon ja kiipeilee juuri ripustettuja kevätverhoja pitkin verhotangon päälle mouruamaan, tietää sennukissa jo vanhasta tottumuksesta, kuinka kelpo kotikisun tulee käyttäytyä.
• Madotukset, kynsienleikkuut, kuljetusboksiin laitto ja muut jokaisen kissanomistajan rakastamat hoitotoimenpiteet käyvät seniorikissalta usein jo vanhasta tottumuksesta, ja omistaja selviää näistä usein vähemmillä henkisillä ja fyysisillä vammoilla, kuin vaikkapa rasavillin nuoren kissan kanssa
• Iäkkäämpi kisu ei enää turhia hötkyile, vaan osaa keskittyä elämän olennaisiin pikku nautintoihin: hyvä ruoka, pehmeä peti ja paljon paijausta ovat takuuvarmat konstit, jotka pitävät seniorikisun hyvinkin pitkälti tyytyväisenä
• Toki se vanhakin osaa välillä yllättää ja innostua riehumaan ja leikkimään. Vanhemmalla kissalla on myös pilkettä silmäkulmassa. Eipä ole allekirjoittaneelle vieras tilanne sekään, kun ikinuori 15-vuotias kissamummeli päättää kiivetä portaikon kiikkerään hyllyyn parin metrin korkeuteen muina kissoina kuivakukkia napostelemaan, aiheuttaen tempauksellaan kosolti sydämentykytyksiä ja massiivisen pelastusoperaation. Kun siinä sitten ähellät varastosta patjaa sijoitellen sitä mahdollisesti pian tipahtavan kissan alle mölisten samalla hätääntyneenä "älätipuälätipuälätipu" -mantraa, päättää kissavanhus hypätä höyhenenkeveästi takaisin tasaiselle maalle katsoen kummissaan, että mitä ihmettä sinä ihminen siinä oikein meuhkaat. Ehei, tylsäksi seuralaiseksi ei voi iäkästäkään kissaa kutsua ikäkuuna päivänä!
• Ei ole ollenkaan kiveen hakattu juttu, että kymmenen ikävuoden ylittänyt kissa huitelisi jo elämänsä kalkkiviivoilla. Kun seniorikissan asianmukaisesta ruokavaliosta ja terveydestä huolehditaan ja kissalle tarjotaan turvallinen, stressitön eläkekoti, voi kissalla ja omistajalla olla edessään monta, monta yhteistä onnellista vuotta!

Tämän postauksen kuvien malleina poseeraavat ihastuttavat Viivi (15v.) sekä Neera (10v.). Myös Viivi ja Neera löytyvät Kisun kotia etsivien sivulta, jossa nämä virkeät, paijauksia rakastavat söpöläiset etsivät yhteistä eläkekotia.

Elämää Kisun ensikotivastaavana, osa 1: Uusi homma, hiphurraa?

Joskus viime vuonna – useampi kissanvuosi sitten – Kisussa kyseltiin uusia ensikotivastaavia, ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Tapahtumavastaavan homma oli alkanut maistua jo hiukan markettiraksuilta ja kaipasin uutta haastetta. Vuodenvaihteessa homma sitten virallisesti alkoi. Nyt siitä on kaksi kuukautta ja tässä vaiheessa voin jo sanoa, että sain mitä tilasin. Mutta aloitetaanpa alusta. 

Kokeneemmilta kollegoilta kuulin, että ensikotivastaavan tärkeimmät työkalut ovat auto, puhelin ja facebook. Ja tärkeimmät hommat kissojen, hiekan, ruuan ja tarvikkeiden toimittaminen ensikodeille. Niin ja tietysti ensikotien opastaminen, tukeminen ja valvominen, ja kissaliikenteen dokumentointi verkkodokumenttiin. Siis ihan helppo nakki, noin teoriassa. 

Sain ryhmääni 12 ensikotia, ja päähäni suuria suunnitelmia todellisen Kisun dream teamin rakentamisesta. Väsäsin innoissani tervetuliais- ja esittelysähköpostin porukalleni, ja sain vastineeksi hiukan lisää toiveita: ”Kokeneemmalta neuvoa vaikeissa tilanteissa, tietoa yhdistyksen toimintatavoista, kuljetusapua autottomalle, kissojen hoitaja lomien ajaksi, henkistä tsemppausta arkojen pentujen suhteen, lääkkeitä tarvittaessa, "kädestä pitäjää" uudelle ensikodille.” 

Juu, saamanne pitää, toki. Vaikka en ole itse koskaan ensikotina toiminutkaan, enkä yhtään pentuettä kätilöinyt, enkä villikissaa kesyttänyt (no, tavallaan kyllä), ja vähän on lääkeasiatkin hakusessa. Enkä taida kallonkutistajan koulutuksesta huolimatta olla mikään kädestäpitäjätyyppi. Mihin olenkaan pääni pistänyt?

No, tammikuun aikana kissataksin mittariin tuli liki 2000 km. Olin kissa-asioissa liikkeellä enemmän kuin joka toinen päivä. Kissoja kulki paikasta toiseen 13 kpl, lääkärikyytejä kertyi 4 kpl, joista yksi yöaikaan, roudattuja hiekka- ja ruokakiloja en laskenut. Auton navigaattorin muistiin tallentui ensikotien lisäksi eläinlääkärien ja lemmikkitarvikeliikkeiden osoitteita. Kangasala, Ylöjärvi, Sahalahti, Orivesi, Kuru, Lempäälä, Nokia, Espoo, Helsinki, Turku. Tämähän näyttää hyvältä CV:ssä, jos vaikka innostun hakemaan keikkaroudarin paikkaa. 

Kuvassa täysi tusina kissataksin asiakkaita matkalla loukutuspaikalta vastaanottokotiin joulukuussa 2014. Osa näistä päätyi myöhemmin minunkin ensikoteihini.

Kissaviestejä on tullut luettua ja lähetettyä kaikkina vuorokaudenaikoina ja kaikissa mahdollisissa ja likimain laillisissa paikoissa; ravintolassa, palaverissa, autossa, kaupassa, parturissa, lääkärissä ja tietysti sängyssä. Kerran tunnustan olleeni tavoittamattomissa, mutta onneksi "ikkunasta karanneen kissanpennun tapaus" oli väärä hälytys. Kerran muistan hätäpuheluun heränneeni, ja se ei ollut väärä hälytys. Olen tutustunut kolmeen uuteen eläinlääkäriasemaan ja kantapaikkani Hervannan eläinlääkärin henkilökunta moikkaa jo kadulla. 

Olen oppinut lukemaan kissanruokatarjouksia ihan eri silmällä ja autoni perään on pesiytynyt vaihteleva määrä kissantarvikkeita, ”koska ainahan ruokakupeille ja kuljetusbokseille jollain käyttöä on”. Kalenterissani on kissankorvamerkkejä, jotta erottaisin kissahommat työasioista (koska sitä ei voi suoraan päätellä päivästä tai kellonajasta). 

Myyjäisvarusteiden lähdettyä tyhjäksi jääneeseen kaappiin on vaivihkaa kertynyt pienen eläintarvikekaupan varastoa muistuttava valikoima bokseja, ruokaa, kippoja ja kissanlääkkeitä. 

Parvekkeelle on varastoitunut kissanhiekkaa ja taloyhtiön askarteluhuoneeseen kunnostusta odottavia raapimispuita. Ensikotivastaavan työ on konkreettisestikin ottanut paikkansa kodissamme.

Kahden kuukauden aikana ensikotitiimiini on tullut viisi uutta jäsentä. Pois on lähtenyt toiset viisi. Miten tässä nyt rakennat jotain huipputiimiä, kun ihmiset ei pysy aloillaan? Jotenkin tämä muistuttaa ensikotien tilannetta kissojen suhteen; niitäkin tulee, kesyyntyy, itsenäistyy ja lähtee, ja se kuuluu asiaan. Etenkin nuorten ihmisten elämässä tapahtuu paljon, ja kun opiskelu, työ tai muuttuneet perhesuhteet vievät toiselle paikkakunnalle tai pakottavat muuten luopumaan ensikoteilusta, ei ensikotivastaavan auta muu kuin ymmärtää. Onneksi olkoon uuden opiskelupaikan/työpaikan/tyttöystävän johdosta [prrhana!]. Jotain tuttua huomaan itsessäni myös verrattuna aikaisempiin työelämän esimiestehtäviin; tiikeriemoasenteen  ”omieni” puolesta. Kaikki kisulaiset tekevät upeaa työtä ja ovat tärkeitä - hoitamilleen kissoille elintärkeitä - mutta ”kukaan ei kiusaa mun tiimiläisiä”! 

Mikä tässä hommassa on parasta? Ehdottomasti ensikotien innostus ja vilpitön halu auttaa hädänalaisia kissoja, vaikka se vaatisi oman vapaa-ajan, kodin sisustuksen ja henkilökohtaisen naarmuttomuutensa uhraamista. Hienoa on myös se, kun pystyy noita mahtavia ihmisiä työssään avustamaan. Ainakin vielä jokainen viesti uuden kodin löytäneestä kissasta lämmittää sydäntä, ja jokainen Facebook-päivitys aran kissan edistysaskeleista ensikodissa saa hymyilemään. Jonkinlaista hihittelynsekaista onnistumisentunnetta tuottaa jopa se, kun kulissientakainen sähläys (kyllä, me ensikotivastaavat sählätään aika paljon!) pysyy siellä mihin se kuuluu, siis siellä kulissien takana.

 

Kevään ja kesän kissasesonki on kohta alkamassa, talven pieni (lähes olematon) hengähdystauko on ihan kohta ohi. Mitä on ensikotivastaavan työlistalla tässä tilanteessa? Päivittää paikkatilanne, tarkistaa että kaikilla on varusteet kunnossa ja varmistaa tiedonkulku ennen kissojen saapumista. Ja koittaa löytää jostain vielä lisää ihania ihmisiä ensikodeiksi.  Nyt pitää yhdistää konsultin työ ja harrastus ja lähteä rekrytoimaan. Haluaisitko sinä liittyä joukkoon? :)