Rouva Tikru asustelee

Rouva Tikru asustelee edelleen tiskipöydän alakaapissa, mutta nykyään se jo rohkenee lähteä retkilleen vaikka minä olisin huoneessa hereillä. Sillä on oma pikku vakioreitti: hiekkalaatikko, parvekkeen oven haistelu (ilmeisesti se luulee sitä ulko-oveksi), raapimapuu ja ruokakupille. Toissapäivänä istuin aamukahvipöydässä ja rouva Tikru tohti luikahtaa metrin päästä selkäni takaa matkallaan laatikolle.

Tiskipöydän alakaapin toista ovea pidän nyt aina auki, jotta rouva Tikru tottuisi kotini ääniin ja tuoksuihin ja kuulisi miten täällä ensikodin isäntäväki syö ja nukkuu ja juoksee ja painii ja touhuaa ja kehrää. Toivottavasti rouvalle muodostuu tästä kaikesta käsitys, että täällä voi kissa viihtyä.

Ensikodin isäntä Niilo haluaisi jo kovasti tehdä tuttavuutta ja menee jopa kaappiin kurnuttamaan, mutta rouva Tikru ei mitenkään noteeraa Niilon tuttavallisuutta. Muut omat kissat katselevat Tikrua ja seuraavat tarkasti sen kulkua asunnossa. Mitään vihamielisyyttä ei edelleenkään ole ollut - paitsi silloin kun Niilo leikkiä pyytäessään hyppäsi tasajalkapompun rouva Tikrun päälle ja sai hyvin ansaitsemansa sähähdyksen!

Vielä en ole saanut rouva Tikrusta kunnon kuvaa, mutta tästä hämärästä räpsystä saa jonkinlaisen käsityksen sen väristä ja kuvioinnista.

Vauva tuli taloon, miten kävi kissojen?

Olemme olleet jonkin aikaa tauolla ensikotitoiminnasta lapsemme takia. Esikoispoikamme syntyi 11/14, joten nyt hänellä on ikää reilu vuosi. Meillä on neljä omaa kissaa ja ensikotilaisia oli vaihtelevasti, millä kaikin tavoin vauvan tulo siis vaikutti kissoihimme?

Kotiuduttuamme pienen ihmisenalun kanssa, oli nelijalkainen porukka suhteellisen hämmentynyttä. Varovasti kurkittiin ja itkujen myötä kipitettiin katsomaan, että mikä siellä rääkyy. Hyvin pian kävi selväksi, että pinnasänkyyn rakennettu kissasuoja on täysin turha, kissat kun eivät menneet lähellekään lasta tai ainakin kaikkosivat kauas hyvin äkkiä jos vauva liikkui tai ääntelehti. Tämä välinpitämättömyys oli ihan positiivista, ei tarvinnut edes villeimmissä unissa murehtia vauvan turvallisuutta.

Vauva kasvoi ja kissat siinä vierellä, kissat eivät edelleenkään osoittaneet kiinnostusta vauvaan. Siinä vaiheessa kun lapsosen neliveto lähti käyntiin ja hän hoksasi, että kissat ovat maailman paras ja hauskin juttu heti maidon jälkeen, olivat kissat pulassa. Apua, se tulee perässä! Me aikuiset kaksijalkaiset koitimme pitää kissojen puolta, mutta valitettavasti pienen ihmisen muisti on lyhyt ja ei-sana kaikuu kuuroille korville. Toisinaan oli havaittavissa, että lapsukainen osasi jo päätellä seuraavan ajatusketjun: lähestyn kissaa varovasti ja hiljaa – se antaa silittää, konttaan tuhatta ja sataa kissan luo kiljuen täysillä – se juoksee karkuun. Kissaraukkojen kannalta tosin valitettavan harvoin kulki ajatus vielä ihan näin loogisesti ja varsinkin äänihuulet laitettiin koetukselle kissojen tullessa näköpiiriin. Tässä vaiheessa piti laittaa ensikotitoiminta jäähylle, koska omien kissojemme luonteiden vuoksi pystyimme ottamaan vain arkoja hoitokissoja, me emme kuitenkaan olleet paras ympäristö niitä kesyttämään. Omat kissammekin purkivat vauvastressiään hoitokissoihin.

Mutta miltä näyttää kissojen ja nyt kävelemään oppineen taaperon yhteiselo? Edelleen kissat pelkää lasta ja lapsi on hulluna niihin, pienoinen dilemma siis. Ihan niin villiä ei meno enää ole kuin alussa vaan taaperokin on löytänyt kissojen lisäksi muita mielenkiinnonkohteita. Taaperon lähestyessä kissat kipittävä äkkiä toiseen huoneeseen tai sohvan alle. Yksi kissoistamme stressaa selvästi poikaamme, tällä kissalla on muutenkin vatsaongelmia ja ne korostuvat vilkkaan lapsen myötä. Huomiota kissoille ei ehdi antaa enstiseen tahtiin, mutta ei mene kauaa kun niillä on lapsen kasvun myötä yksi uusi paijaaja ja leikittäjä lisää.

Miten sitten voi helpottaa kissojen eloa siihen asti, että lapsi oppii kissojen kohtelun ja käsittelyn? Meillä asia on ratkaistu sillä, että kissoilla on joka huoneessa paikka, johon ne pääsevät lasta karkuun (kiipeilypuu, pöytä jne.) ja keittiö eli kissojen(kin) ruokailutila on rajattu portilla, kissat saavat siis murkinoida rauhassa. Pet remedy/Feliway ym. kissoja rauhoittavat tuotteet ovat myös hollilla jos kriisi iskee. Meillä on onneksemme myös ideaali tilanne siinä mielessä, että kissat pääsevät välillä hermolomalle vanhemmileni. Siellä ne saavat jakamattoman huomion ja kyläilyjemme aikana niillä on kokonaan oma kerros päästä rauhaan.

Joskus vauva ja kissat mahtuivat jopa samaan kuvaan,

Vauva ja kissat eivät ole siis lainkaan mahdoton yhtälö. Joustamista ja vaivannäköä se vaatii niin kissoilta kuin aikuisilta, mutta mitä sitä ei tekisi perheenjäseniensä vuoksi. Vauva- ja taaperoaika ovat lyhyitä ja sitkeällä työllä kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä, ennemmin tai myöhemmin.

Kuulisin mielelläni kommenttiboxissa teidän kokemuksia kissoista ja vauvoista, tuliko ongelmia ja miten niistä selvittiin, vai selvittiinkö?

Tiskikaapin asukas

Rouva Tikru on nyt asustellut tiskipöydän alakaapissa ja uskaltautuu sieltä syömään, laatikolle ja myös teroittamaan kynsiään raapimapuuhun sillä aikaa kun minä olen parvekkeella tupakalla. Ekoina päivinä se kävi yöllisillä tutkimusretkillä heti kun valot sammuivat, tutki kaikki paikat ja tuli jopa metrin päähän minusta katsomaan kun olin muka nukkuvinani.

Omien kissojeni päivän kohokohta on jo pitkään ollut muroleikki eli heittelen nappuloita ympäri lattioita ja kissat kipittelevät niitä syömässä. Rouva Tikrua varten olen heittänyt nappuloita keittön nurkkaan ja nyt se on pari kertaa niitä jo syönytkin.

Omien kissojeni kanssa rouva Tikru vaikuttaa olevan oikein hyvissä väleissä, mitään sähinöitä tai murinoita ei ole ollut ja kaikkien kanssa on haisteltu. Suhtaudun suurella toiveikkuudella rouva Tikrun kesyyntymiseen ja itse asiassa minusta vaikuttaa, että sillä on edellisestä elämästään kotikissan taustaa ja että se on ehkä ollut vapaasti ulkoileva lemmikki, joka on joko hylätty tai lähtenyt karkuteille.

Rouva Tikrusta ei vielä ole kuvaa kun se liikkuu aina hämärien seinustojen kautta, mutta se on rotevarakenteinen, väriltään tummanharmaan raidallinen ja sillä on naamassa, rinnassa ja tassuissa valkoista.

Niilon ja Vikiliin rakkaus kukoistaa edelleen ja ne viettävät paljon aikaa yhdessä, leikkivät, juoksevat, painivat ja nuolevat toistensa naamoja. Olen hyvin tyytyväinen ratkaisuuni ottaa Vikilii omaksi kissaksi ja se on oikein mainio ensikodin pikkuemäntä.

Leppoisaa joulun aikaa!

Monimutkaisten vaiheiden jälkeen minulla onkin nyt tiskipöydän alakaapissa piiloilemassa enskari Tikru, joka tuli eilen illalla. Rouva Tikrusta ei vielä ole kuvaa, joten Soilin ensikodin puolesta vähän myöhästyneet leppoisan joulun toivotukset toimittaa oma kissani exotickolli Panu.

Piiloilijaa odotellessa

Piiloilija Krassia ei saatu sovittuna päivänä laitettua kuljetuskoppaan ja lisäksi joku, joka saattoi olla Krassi (tai sitten ei) oli pissannut lattialle, joten parkettini varjelemiseksi ensikotiemo ehdotti minulle toista piiloilijaa nimeltä Marja ja suostuin mielihyvin. Marja olisi tulossa tiistaina suoraan leikkauksesta tänne ja kuvankin sain jo, kaunis kilppari se on.

Vikilii ja pojat ovat viettäneet normaalia arkea, syöneet ja nukkuneet ja juoksennelleet. Omien poikien kanssa minulla on ollut tapana pitää jokailtainen hellittelyhetki loruineen ja nyt on muodostumassa Vikiliin loru: Voi pikku Vikiliilia, tyttis pyttis, pikku emäntä määkyy... Loru ei vielä ole valmis ja määkynä viittaa Vikiliin ääntelyyn ruokaa annettaessa, se ei ole normaalia kissan naukunaa vaan muistuttaa pikemminkin somaa pikkuruisen lampaan määkynää.

Tervetuloa kotiin, Vikilii!

Vikilii sai ikioman loppuelämän kotinsa - minun luonani. Olen jo pitkään haaveillut kolmannesta kissasta ja nyt kun soma ja ihana pikkuruinen Vikilii on oman Kisukisuni Niilon rakas tyttis tein haaveesta totta. Arkemme ei juurikaan muutu, mutta nyt tohdin kiintyä Vikiliihin syvemmin kuin aikaisemmin.

Ensi viikolla tulee sitten ensikotikissa Vesikrassi eli tuttavallisemmin Krassi. Krassi on piiloilevaa sorttia ja sen olisi tarkoitus sosiaalistua ja rohkaistua täällä muutama kuukausi ennen kuin sen voi luovuttaa omaan kotiin. Olen laittanut pesukoneen taakse turvapaikan ja nurkka askartelupöydän takana on myös piiloilukunnossa. Omat pojat Panu ja Niilo ja tyttis Vikilii toivottavasti näyttävät hyvää esimerkkiä eikä 33-neliöisessä yksiössä pääse kovin etäälle muusta laumasta eli olen hyvin toiveikas Krassin tulevan edistymisen suhteen.

Haavat paranevat hitaasti

Oli lämmin elokuinen päivä, kun ensimmäisen kerran näin Sera-Linan erään maatilan pihalla. Se kulki yksinään ja oli kiinnostunut pihaan saapuneista vieraista huomattavasti enemmän kuin muut kissat. Sen vasen silmä oli käytännössä sokea ja ehkä tästä johtuen se ei ollut saavuttanut suurta suosiota muiden kissojen keskuudessa. Niinpä se oli leikkinyt pihassa olevan vahtikoiran kanssa seuran kaipuussaan.

Seuraavana päivänä Sera-Linan kunto romahti. Eläinlääkärissä se vain makasi kuljetuslaatikon pohjalla kuumeisena ja flunssaisena ja ajattelin jo, ettei sitä yksikään eläinlääkäri enää pysty pelastamaan. Pienen mahakin oli madoista sekaisin ja korvat täynnä korvapunkkeja. Kovin paljon kauemmin ei pikku tyttönen olisi ilman eläinlääkärin apua jaksanut.

Nyt Sera-Lina on onneksi toipunut kohtuullisen hyvään kuntoon. Silmä on leikattu, antibioottikuurit syöty ja vatsakin toimii jo melko normaalisti. Kuntoutusta jatketaan kuitenkin vielä kuukausia muun muassa selkävaivojen vuoksi.

Sera-Linan kanssa ei yksikään päivä ole samanlainen. Tai on niissä jotakin samanlaista: pienen temperamenttisen kissan jäljiltä on kodissa aina jotakin kunnostettavaa, korjattavaa ja parsittavaa. Raapimapuuta mukavampaa on teroitella kynsiä sohvan selkämykseen, kukan latvaan on yksinkertaisesti pakko kiivetä multien lennellessä ympäriinsä, eivätkä kissanlelut ole yhtä kivoja kuin ihmisten takeista roikkuvat nauhat tai hiuksiin kiinnitetyt lenksut.

Erityisesti yöaikaan Sera-Lina on täynnä tarmoa. Astiat kolisevat, kaivonkannet saavat kyytiä ja kaikkia suljettuja ovia raavitaan intohimoisesti. Koriste-esineistä meillä on luovuttu jo ajat sitten, lukuun ottamatta yhtä lasista enkeliä. Tällä hetkellä tuo kyseinen enkeli makaa päättömänä sohvan takana, kun en ole jaksanut sitä sieltä vielä siirtää roskakoriin.

Tätä kirjoittaessani Sera-Linalle on juuri laitettu niskaan loishäätöliuos, joka yleensä tekee kissat väsyneiksi. Sera-Lina on kuitenkin yhtä pirteä kuin ennenkin ja parhaillaan se laukkaa hurjaa vauhtia keittiöstä sohvan yli työhuoneeseen ja siitä takaisin niin, että muut kissat katsovat sen menoa ihmeissään.

Sera-Lina tuli meille ensikotikissaksi ja kokeili jo yhden kerran elämää ”oikeassa” kodissa. Tyttönen kuitenkin palautui takaisin, koska sitä pidettiin liian villinä. Enää sille ei etsitä uutta kotia, vaan tämä kahden ja puolen kilon painoinen kissa jää meille loppuelämäkseen.

Voisi kysyä tietenkin, että miksi? Miksi juuri tuohon pikkuiseen, yksisilmäiseen kissaan on tullut niin voimakas tunneside, että luopuminen siitä alkoi tuntua mahdottomalta? Miksi siitä on tullut niin tärkeä, etteivät rikkoutuneet lasienkelit tai kaatuneet kukkaruukut tunnu missään?

Se on se yksi katse. Kun Sera-Linan silmäleikkauksen aika tuli, eläinlääkäri saapui odotushuoneeseen ja lähti kuljettamaan Sera-Linaa kuljetuskopassa kohti leikkaussalia. Sattumalta Sera-Lina oli kopassa niin päin, että näin sen katseen koko ajan, kun sitä oltiin viemässä poispäin. Tuo katse ei unohdu ikinä. Yhtäkkiä tämän itsevarman, elämäniloisen kissan ainoassa näkevässä silmässä oli pelkkää hämmennystä, pelkoa ja ikävää, kun se tajusi, etten tulisi mukaan sinne, mihin sitä oltiin viemässä. Se oli kuljetuskopassa aivan paikoillaan ja vain tuijotti minua hauraan ja yksinäisen näköisenä. Kaikki sen iloisuus ja itseluottamus olivat poissa ja tilalla oli pienen kissan suuri pelko taas toistuvasta hylkäämisestä.

Sera-Lina on kissana hyvin älykäs ja monikerroksinen. Kestää pitkän aikaa ennen kuin hänet oppii tuntemaan, eikä hän näennäisestä rohkeudestaan huolimatta päästä ihmisiä heti sydämeensä. Sera-Linasta tuleekin mieleen Antoine de Saint-Exupéryn ”Pikku Prinssissä” oleva kettu, jonka pikku prinssi haluaa kesyttää. ”Sinun täytyy olla hyvin kärsivällinen, kettu vastasi. Ensin istuudut ruohikkoon, noin, vähän etäälle minusta. Minä tarkastelen sinua, etkä sinä puhu mitään. Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista. Mutta päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi…”

Sera-Lina ei ole koskaan ollut arka, mutta sen ystäväksi ei pääse helpolla. Se on jätetty yksin ja vaille hoitoa ja menneisyyden haamuista toipuminen vie aikaa. Syliin se kyllä antaa ottaa, mutta ystäväksi pääsee vain olemalla kärsivällinen.

Onneksi meillä ei ole kiire, sillä aikaa on koko loppuelämä.