Leppoisaa joulun aikaa!

Monimutkaisten vaiheiden jälkeen minulla onkin nyt tiskipöydän alakaapissa piiloilemassa enskari Tikru, joka tuli eilen illalla. Rouva Tikrusta ei vielä ole kuvaa, joten Soilin ensikodin puolesta vähän myöhästyneet leppoisan joulun toivotukset toimittaa oma kissani exotickolli Panu.

Piiloilijaa odotellessa

Piiloilija Krassia ei saatu sovittuna päivänä laitettua kuljetuskoppaan ja lisäksi joku, joka saattoi olla Krassi (tai sitten ei) oli pissannut lattialle, joten parkettini varjelemiseksi ensikotiemo ehdotti minulle toista piiloilijaa nimeltä Marja ja suostuin mielihyvin. Marja olisi tulossa tiistaina suoraan leikkauksesta tänne ja kuvankin sain jo, kaunis kilppari se on.

Vikilii ja pojat ovat viettäneet normaalia arkea, syöneet ja nukkuneet ja juoksennelleet. Omien poikien kanssa minulla on ollut tapana pitää jokailtainen hellittelyhetki loruineen ja nyt on muodostumassa Vikiliin loru: Voi pikku Vikiliilia, tyttis pyttis, pikku emäntä määkyy... Loru ei vielä ole valmis ja määkynä viittaa Vikiliin ääntelyyn ruokaa annettaessa, se ei ole normaalia kissan naukunaa vaan muistuttaa pikemminkin somaa pikkuruisen lampaan määkynää.

Tervetuloa kotiin, Vikilii!

Vikilii sai ikioman loppuelämän kotinsa - minun luonani. Olen jo pitkään haaveillut kolmannesta kissasta ja nyt kun soma ja ihana pikkuruinen Vikilii on oman Kisukisuni Niilon rakas tyttis tein haaveesta totta. Arkemme ei juurikaan muutu, mutta nyt tohdin kiintyä Vikiliihin syvemmin kuin aikaisemmin.

Ensi viikolla tulee sitten ensikotikissa Vesikrassi eli tuttavallisemmin Krassi. Krassi on piiloilevaa sorttia ja sen olisi tarkoitus sosiaalistua ja rohkaistua täällä muutama kuukausi ennen kuin sen voi luovuttaa omaan kotiin. Olen laittanut pesukoneen taakse turvapaikan ja nurkka askartelupöydän takana on myös piiloilukunnossa. Omat pojat Panu ja Niilo ja tyttis Vikilii toivottavasti näyttävät hyvää esimerkkiä eikä 33-neliöisessä yksiössä pääse kovin etäälle muusta laumasta eli olen hyvin toiveikas Krassin tulevan edistymisen suhteen.

Haavat paranevat hitaasti

Oli lämmin elokuinen päivä, kun ensimmäisen kerran näin Sera-Linan erään maatilan pihalla. Se kulki yksinään ja oli kiinnostunut pihaan saapuneista vieraista huomattavasti enemmän kuin muut kissat. Sen vasen silmä oli käytännössä sokea ja ehkä tästä johtuen se ei ollut saavuttanut suurta suosiota muiden kissojen keskuudessa. Niinpä se oli leikkinyt pihassa olevan vahtikoiran kanssa seuran kaipuussaan.

Seuraavana päivänä Sera-Linan kunto romahti. Eläinlääkärissä se vain makasi kuljetuslaatikon pohjalla kuumeisena ja flunssaisena ja ajattelin jo, ettei sitä yksikään eläinlääkäri enää pysty pelastamaan. Pienen mahakin oli madoista sekaisin ja korvat täynnä korvapunkkeja. Kovin paljon kauemmin ei pikku tyttönen olisi ilman eläinlääkärin apua jaksanut.

Nyt Sera-Lina on onneksi toipunut kohtuullisen hyvään kuntoon. Silmä on leikattu, antibioottikuurit syöty ja vatsakin toimii jo melko normaalisti. Kuntoutusta jatketaan kuitenkin vielä kuukausia muun muassa selkävaivojen vuoksi.

Sera-Linan kanssa ei yksikään päivä ole samanlainen. Tai on niissä jotakin samanlaista: pienen temperamenttisen kissan jäljiltä on kodissa aina jotakin kunnostettavaa, korjattavaa ja parsittavaa. Raapimapuuta mukavampaa on teroitella kynsiä sohvan selkämykseen, kukan latvaan on yksinkertaisesti pakko kiivetä multien lennellessä ympäriinsä, eivätkä kissanlelut ole yhtä kivoja kuin ihmisten takeista roikkuvat nauhat tai hiuksiin kiinnitetyt lenksut.

Erityisesti yöaikaan Sera-Lina on täynnä tarmoa. Astiat kolisevat, kaivonkannet saavat kyytiä ja kaikkia suljettuja ovia raavitaan intohimoisesti. Koriste-esineistä meillä on luovuttu jo ajat sitten, lukuun ottamatta yhtä lasista enkeliä. Tällä hetkellä tuo kyseinen enkeli makaa päättömänä sohvan takana, kun en ole jaksanut sitä sieltä vielä siirtää roskakoriin.

Tätä kirjoittaessani Sera-Linalle on juuri laitettu niskaan loishäätöliuos, joka yleensä tekee kissat väsyneiksi. Sera-Lina on kuitenkin yhtä pirteä kuin ennenkin ja parhaillaan se laukkaa hurjaa vauhtia keittiöstä sohvan yli työhuoneeseen ja siitä takaisin niin, että muut kissat katsovat sen menoa ihmeissään.

Sera-Lina tuli meille ensikotikissaksi ja kokeili jo yhden kerran elämää ”oikeassa” kodissa. Tyttönen kuitenkin palautui takaisin, koska sitä pidettiin liian villinä. Enää sille ei etsitä uutta kotia, vaan tämä kahden ja puolen kilon painoinen kissa jää meille loppuelämäkseen.

Voisi kysyä tietenkin, että miksi? Miksi juuri tuohon pikkuiseen, yksisilmäiseen kissaan on tullut niin voimakas tunneside, että luopuminen siitä alkoi tuntua mahdottomalta? Miksi siitä on tullut niin tärkeä, etteivät rikkoutuneet lasienkelit tai kaatuneet kukkaruukut tunnu missään?

Se on se yksi katse. Kun Sera-Linan silmäleikkauksen aika tuli, eläinlääkäri saapui odotushuoneeseen ja lähti kuljettamaan Sera-Linaa kuljetuskopassa kohti leikkaussalia. Sattumalta Sera-Lina oli kopassa niin päin, että näin sen katseen koko ajan, kun sitä oltiin viemässä poispäin. Tuo katse ei unohdu ikinä. Yhtäkkiä tämän itsevarman, elämäniloisen kissan ainoassa näkevässä silmässä oli pelkkää hämmennystä, pelkoa ja ikävää, kun se tajusi, etten tulisi mukaan sinne, mihin sitä oltiin viemässä. Se oli kuljetuskopassa aivan paikoillaan ja vain tuijotti minua hauraan ja yksinäisen näköisenä. Kaikki sen iloisuus ja itseluottamus olivat poissa ja tilalla oli pienen kissan suuri pelko taas toistuvasta hylkäämisestä.

Sera-Lina on kissana hyvin älykäs ja monikerroksinen. Kestää pitkän aikaa ennen kuin hänet oppii tuntemaan, eikä hän näennäisestä rohkeudestaan huolimatta päästä ihmisiä heti sydämeensä. Sera-Linasta tuleekin mieleen Antoine de Saint-Exupéryn ”Pikku Prinssissä” oleva kettu, jonka pikku prinssi haluaa kesyttää. ”Sinun täytyy olla hyvin kärsivällinen, kettu vastasi. Ensin istuudut ruohikkoon, noin, vähän etäälle minusta. Minä tarkastelen sinua, etkä sinä puhu mitään. Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista. Mutta päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi…”

Sera-Lina ei ole koskaan ollut arka, mutta sen ystäväksi ei pääse helpolla. Se on jätetty yksin ja vaille hoitoa ja menneisyyden haamuista toipuminen vie aikaa. Syliin se kyllä antaa ottaa, mutta ystäväksi pääsee vain olemalla kärsivällinen.

Onneksi meillä ei ole kiire, sillä aikaa on koko loppuelämä.

Kotielämää

Sain Herminan kuulumisia, se harrastaa ikkunalaudalla pötköttelyä, pyytää itse rapsutuksia ja nukkuu päikkärit ihmistensä vieressä eli kaikin puolin hyvin näyttää uudessa kodissaan viihtyvän.

Vikiliille kuuluu myös hyvää täällä, ensikoti-isäntä Niilon kanssa juoksevat ja painivat ja leikkivät joka päivä ja nykyään ne myös nuolevat toistensa naamoja päivittäin eli hyvin rakkaita ovat. Raapimapuu on suosittu oleilupaikka, Vikilii viihtyy tasolla ja omat pojat vuorotellen yläpesässä.

Vieraiden suhteen Vikilii on ollut aivan uskomattoman reipas: minulla oli ystävä yökylässä ja Vikilii nukkui vieraspatjan jalkopäässä ja loikoili siinä vieraan herättyäkin. Muutenkin Vikilii ja Niilo olivat koko ajan esillä eivätkä arastelleet ystävääni. Ensikodin toinen isäntä Panuhan on aina ollut mukana vieraiden viihdyttämisessä ja odottaa saavansa heiltä huomiota, jota kaikki sille runsain mitoin suovatkin. Sosiaalinen Panu on näyttänyt hyvää esimerkkiä näille vähän ujommille ja olihan se aikoinaan aivan ratkaisevan tärkeässä osassa Niilonkin kesyyntymisessä.

Vikiliin pyllyvaivat

Vikilii pari kuukautta sitten ensikotiini tullessaan veti aina monta kertaa päivässä takapuoltaan lattiaa pitkin samalla tyylillä kuin kakkapyllyä vedetään, mutta ei siellä kakkaa ollut. Epäiltiin matoja, mutta madotukset olivat kunnossa. Epäiltiin ummetusta, mutta kakka oli pehmeää vaikka ei varsinaisesti löysää. Epäiltiin täysiä anaalirauhasia, mutta ne ovat kissoilla varsin harvinaisia. Sitten vaiva äkkiä katosi samassa yhteydessä kun Vikilii söi omat ja poikien kuivatut muikut ja veti kerralla yhdeksän muikkua.

Muikkutarjoilu jatkui kolmen muikun päivätahdilla ja kaikki oli taas hyvin Vikiliin pyllyssä. Tuossa viikko sitten sain sitten päähäni lopettaa muikut vähäksi aikaa kun on ollut niin paljon muuta ekstraruokaa. Ja eikös pyllyn veteleminen alkanut taas! Pari päivää sitä katselin ja sitten annoin muikkuja ja tilasin maanantaille ajan Hervannan eläinlääkäreille.

Vikiitä olen opettanut saamaan namit kuljetuskoppaan, mutta olin liian hidas luukun kanssa ja Vikilii hoksasi, että nyt tapahtuu jotain. Se meni nurkkaan piiloon, mutta tuli heti esiin kun annoin keittiön namipaikalle toisia nameja ja siitä sain sen nostettua ja tungettua koppaan. Selvisin parilla naarmulla ja onneksi minulla on jäykkäkouristus kunnossa, joten en oleta sairastuvani kuolettavasti.

Ensikotiemo kyyditsi meidät eläinlääkäriin, siellä Vikilii rauhoitettiin ja todettiin, että anaalirauhaset ovat täynnä, mutta eivät onneksi tulehtuneet ja eläinlääkäri tyhjensi ne. Kyselin miten tätä voi ehkäistä jatkossa ja eläinlääkäri sanoi, että kakka olisi hyvä saada kiinteämmäksi. Ehdotin viljatonta, sillä oma Panunihan on jo viljattomalla ja lääkärin mielestä se oli hyvä ajatus. Muikkujen syönnistä kysyin myös ja ne sallittiin mielellään, tosin mielessäni on pieni epäilys, että niiden kanssa eläinlääkäri vain oli mieliksi päähänpinttymän saaneelle kissantuojalle...

Vikiliin ja Niilon rakkaus

Yleisesti ottaen meillä täällä menee oikein hyvin, mutta ihmisten asioiden takia emme nyt päässeetkään sinne tapahtumaan, jossa meidän piti olla näytillä. Vikilii on edistynyt paljon ja on ollut reippaasti näkyvillä vieraiden ihmisten aikana eli hyvin kesy pieni eläin se on.

Vikilii ja ensikodin isäntä kisukisu Niilo ovat olleet hyvin rakkaita ja ovat jahdanneet ja leikkineet ja tehneet asiota yhdessä. Niilo varmasti tulee kaipaamaan Vikiliitä kun tulee Vikiliin aika lähteä ikiomaan loppuelämän kotiinsa. Kun aloitin ensikotina oletin, että omat poikani juuri ja juuri sietävät vietaita kissoja enkä osannut kuvitellakaan, että Niilo ja Vikilii ystävystyvät näin. Minusta itse asiassa tuntuu pahalta särkeä tämä Niilon ja Vikiliin ihana rakkaus... Mutta tänään ei ole se päivä.