Aulis ja Gerlander, rakkaat viralliset valvojani

Silloin, kun sen ikioman hyvän kodin löytää hoitokissalle, tulee itsellekin niin hyvä mieli. Aulis ja Gerlander lähtivät viikko sitten omaan loppuelämän kotiinsa, ja poikien tarina sai onnellisen lopun. Tai oikeammin, onnellisen alun.

Kolmivuotiaat siniharmaat pojat olivat jäämässä tyhjän päälle, kun valpas sivullinen otti ne hoiviinsa ja luovutti Kisun pojiksi. Heti kun pojat kömpivät kuljetuskopistaan, rakastui meidän perhe. Charmikkaat herrasmiehet! Pojat kipusivat heti ensimmäisenä yönä tyttären kainaloon nukkumaan, ja koko meillä viettämänsä kuukauden jakoivat kiintymystään tasapuolisesti ja lempeästi aikuisille, lapsille, kissoille ja koiralle. Lapset alkoivat jo kovasti jutella, että jos yhdistäisi syntymäpäivä- ja joululahjat, niin eikö kumpikin voisi saada yhden poikakissan?

Oli kuitenkin ilo antaa nämä kaksi hurmuria eteenpäin, haikeaa kyllä, mutta tiedän, että pojat tulevat olemaan onnellisia uudessa perheessään. Varmasti edustavat hienosti kisukissoja!

Ja me täällä otamme vastaan uudet asukkaat, jotka varmasti tulevat rakkaiksi nekin, ennen kuin lähtevät jatkamaan matkaansa. Iloja ja haikeuksia, mutta ennen kaikkea iloja.

Aulis ja Gerlander

Hyvää iltaa.
Me olemme Aulis ja Gerlander.
Saavuimme vasta tänne ensikotiin ja meitä vähän jännittää vielä. Kuten näkyy. Ihmisiin me ollaan jo tutustuttu ja nuoltu naamat ja kehrätty kainalossa, mutta ui: nuo hurjat ensikodin tyttökissat!
Puolet pienempiä kuin me, mutta huhhuh! Tyttöjä!

Gerlanderin nenäkolmio on lipsahtanut vähän vinoon.

Olen Aulis, olen hurmuri.

Olen Gerlander, olen hurmuri.

Tapaus Anneli

Uskaltaisinko tulla lähemmäs avointa ovea, miettii epäluuloinen Anneli.

Kissasta näkyi ensin vain häntä. Vauhdilla etenevä häntä katoamassa nurkan taakse. Kärsivällinen tarkkailija näki ennen pitkää enemmänkin: kookkaan ruskearaidallisen kissan, joka liikkui aina juosten. Eräänä päivänä juoksin sen perään ja juttelin sille vähän, ja se vastasi. Kissa maukui saman tien koko talven juttutarpeet ja puski jalkojani ja heittäytyi eteeni selälleen, että ihan varmasti huomasin sen.

Siitä lähtien tapasimme pihamaalla päivittäin. Kun seuraavien viikkojen turhan omistajien etsinnän aikana kävi ilmeiseksi, ettei sitä kukaan kaivannut, avasin oveni ja Anneli käveli sisään.

Se tuoksui havuilta, ja pakkanen oli karhentanut tassut. Turkki oli kasvanut paksuksi kuin villieläimellä. Mutta voi, se oli kaunis.

Poskien kuvioinnista muodostuu perhonen! Kaulapantaharjoittelua.

Huomasimme pian myös, että tämä tiikerikaunotar ei ollut alistuva rassukka, vaan kissa, joka puolusti itseään. Vaikka se oli kovasti ihmisen tarpeessa ja painautui kylkeen kiinni kehräyksestä täristen, oli se samalla koko ajan hälytystilassa. Ja jos tilanne alkoi ahdistaa ja pelottaa, Anneli puri. Se halusi kovasti kiintyä, mutta ei vielä uskaltanut luottaa.

Anneli matkasi ensin löytöeläinsuojaan lakisääteiseksi ajaksi ja tuli sitten meille takaisin, olinhan tehnyt kissan kanssa sopimuksen. Etsisin Annelille hyvän kodin, jonne se olisi tervetullut hampaineen päivineen, ja Anneli taas yrittäisi opetella perhekissan tavoille.

Perhe ei aivan innosta hurrannut kissan paluulle, olihan se saanut jo tutustua myös Annelin hampaisiin. Mutta ajattelin, että rauhaa ja rakkautta, kokeillaan niitä. Opetellaan luottamusta. Ja niin perhekin opetteli. Näin me etenimme, rauhallisesti ja varovasti, aluksi hampaita väistellen. Kuunnellen ja katsellen, kissan mielialaa kunnioittaen. Ja kun viikot vierivät, Anneli hautasi aseensa. Terävät haukkaisut vaihtuivat suukoiksi. 

Yläkerta, täältä tullaan. Tähystetään ensin vihollisia matkan varrelta.

Huomasin, että minulla oli hoidossani aarre, älykäs ja kaunis eläin, jonka luottamus piti ensin ansaita, mutta sen löydyttyä siitä tulisi jollekulle elämänsä kissa, siitä olin vakuuttunut. Aloimme etsimään kotia, joka olisi varautunut tekemään työtä Annelin kanssa, ja jossa osattaisiin tulkita sen mielenliikkeitä. Kotia, joka osaisi ja malttaisi edetä kissan ehdoilla. Ja ennen kaikkea kotia, joka olisi Annelille juuri se oikea.

Ja lopulta se löytyi.

Minulla on sinua ikävä, mutta sinä et varmastikaan minua enää kaipaa, vaan kehräät uudessa kodissasi uusille ihmisillesi, niin kuin pitääkin.
Oli ilo oppia tuntemaan sinut, Anneli. Onnea matkaan, Nelli.