Uusi ensikoti esittäytyy Espoon suunnalta, terve

Uusi ensikoti Elisa kertoo:

"Omien vanhusteni nukuttua pois viime vuoden joulukuussa (molemmat kahden viikon sisällä toisistaan, eri tauteihin) on kotonamme ollut kovin hiljaista vain kahden nuoren pojan, Leevin ja Kasperin, kanssa. Nekin tuntuivat ajoittain käyvän toistensa hermoille, kun laumasta puuttuivat johtajat ja rakkaat kaverit. Jouduttiinpa kerran käymään lekurissakin, kun molemmat olivat huonossa kunnossa ja tuli ties mitä tulehdusta, finnileukaa, ripulia, ummetusta, syömättömyyttä, karvanlähtöä, leikkimättömyyttä... Eläinlääkärin diagnoosi oli: vanhusten ikävä. Yrittäköön joku minulle vielä sanoa ettei kissat surisi kumppaneitaan! Pah!

Keväällä sitten päätin, että nyt on sopiva aika ilmoittautua ensikodiksi, mitä olin jo monta vuotta suunnitellut.

Kesän meillä vietti huonoista oloista huostaan otettu kissarouva PK-ESYltä. Aloitimme kissan kesytyksen, mutta Leevin ja rouvan suhteet estivät lopullisen ystävystymisen, joten rouva jatkoi matkaansa toiseen ensikotiin.

Tämän jälkeen meidän oma kissantassulukumme kasvoi vielä neljällä, kun Kisu ry:n hoidossa ollut Hessu Hopo kun vei sydämen, vaikka ei ollutkaan tarkoitus hankkia enempää omia kissoja tässä vaiheessa.

Sitten 3.10. Kisulta tuli viesti, että yhdistyksellä oli iso kasa villejä ja puolivillejä pentuja ensikotia vailla.

Ja niin me sitten haimme Orivedeltä kaksi puolivilliä 4-5 kuukauden ikäistä pentua opettelemaan elämää ihmisen kanssa ennen omien kotien löytymistä.  

Toimme sisarukset meidän saunaan sunnuntaina ja jätimme sinne rauhoittumaan. Ne eivät kuitenkaan rauhoittuneet ihan hetkessä vaan lopettivat syömisen ja juomisen kokonaan 2-3 vuorokaudeksi. Ainakin tytön syömättömyys saattoi olla kestänyt jo pidempäänkin, sillä se oli tiistaina jo aika kehnossa kunnossa ja heilui edestakaisin hengityksen tahtiin kasvot alaspäin roikkuen. Poika jaksoi sähäkämmin sähistä ja paeta minun läsnäoloani, mutta molemmat kuitenkin vain kyhjöttivät ensimmäiset meillä viettämänsä päivät. Tytön kunto kuitenkin sai minut viemään molemmat eläinlääkärille.

Eläinlääkäri sai kisut tutkittua ja hoidettua (hanskojen kera lattialla nurkkaan painettuina), ja varsinkin tyttö oli pahasti kuivettunut.  Molemmat saivat nesteytyksen, matolääkkeen niskaan ja pahoinvoinninestolääkkeen parantamaan mahdollisia vatsavaivoja. Poika sai myös tulehduskipulääkkeen, koska oli kuumeinen. Sillä oli lisäksi vatsassa tuntematon möykky, joka tällä kertaa jäi mysteeriksi, koska olisi vaatinut isompia tutkimuksia.

Eläinlääkärissä käynnin jälkeisenä yönä oli vettä juotu ja muutama raksu popsittu. Hihkuin riemusta, viimeinkin ne alkoivat syödä! Tämän jälkeen syöminen ja juominen alkoi hitaasti mennä parempaan suuntaan. Sillä viikolla tuli ostettua ja kokeiltua kaikkea mitä vaan mieleen tuli kymmenistä valmisruokapurkkivalikoimasta eläinkaupasta ostettuun raakaruokaan ja kaikkea siltä väliltä. Suosikiksi nousi laktoosittomaan kermaan sekoitettu raaka keltuainen, jota meni parikin kupillista vuorokaudessa. Ja tyttö tuntui syövän kuivamuonaa.

Kisulit saivat nyt nimekseen Hannu ja Kerttu, minä taisin vielä siinä vaiheessa olla tarinan noita. ;)

Vessajätösten perusteella aloitimme varmuuden vuoksi kisuille kymmenen päivän Axilur-kuurin. Koska syöminen ei vieläkään sujunut kunnolla, oli madotus aloitettava pakkosyötöllä. Siinä meni mahdollisuuteni kesyttämiseen ja kaveruuteen... Tai näin luulin.

Sekoitin Hill’sin toipilasruoan, Multicat-vitamiinit sekä Axilurit veteen ja latasin ruiskut täyteen. Kävikin niin, että kun sain Kertun ajettua nurkkaan ja niskasta tukevan otteen, sain myös hienon tilaisuuden silitellä ja rapsutella lääkkeen antamisen jälkeen. Muutaman päivän jälkeen silitys ei enää ollutkaan niin vastenmielistä. Eikä se lääkesekoituskaan maistunut kovin pahalle.

Hannun kanssa se kiinni ottaminen olikin eri asia. Ensimmäisinä päivinä hikoilin personal trainerini perässä kierien saunan lattialta lauteiden välistä ylälauteille ja takaisin lattialle noin 10-15 minuutin ajan. Tilannetta helpotti se, kun mieheni tuli esteeksi, jotta tila olisi edes vähän pienempi. Joka tapauksessa sain Hannullekin lääkkeet annettua ja vain muutamien naarmujen ja hikipalleroiden kera.

Neljäntenä päivänä kunto loppui kesken ja yritin toista tekniikkaa. Hannu oli osoittanut nuolevansa lääkkeen ihan mielellään joten hyvin, hyvin hitaasti lähestyin sitä ruisku edellä... Ja Hannuhan tuli lopulta itse ruiskulle syömään. Minä huokaisin helpotuksesta, erävoitto noidalle! Ruiskun aikana sain ujutettua käteni niskalle ja sillä tavoin myös hiukan rapsutettua kissaa syömisen jälkeen. Hannu näytti kaikin kissamaisin tavoin kuinka epämiellyttävää kosketukseni oli, mutta sieti sen silti, niin kiltti kun oli.

Seitsemäntenä Axilur-päivänä Kerttu aloitti kehräämisen rapsutusten yhteydessä! Hymy korvissa ja tippa linssissä rapsuttelin kunnes käsi ja sormet kramppasivat ja vielä vähän sen jälkeenkin. Hannu ihmetteli silmät suurina saunan lattialta tätä kummaa ääntä ja siirtyi vielä kauemmas...

Sunnuntaina 2 viikkoa pentujen tulon jälkeen oli Axilur-kuuri loppunut ja niin myös aika päästää kissat tutustumaan saunan ulkopuoliseen maailmaan. Tässä vaiheessa Kerttu oli jo ihan rapsutusfani ja sain jo nostellakin sitä hiukan, tassujen koskettelu siedettiin ja naaman sai tunkea turkkiin, nenätkin olivat jo koskeneet toisiaan. Hannu taas... no... sieti kosketustani vähän paremmin. Luulisin.

Oven avauduttua ei kestänyt kauan, kun Kerttuli tuli haistelemaan maailmaa. Ja aika pian perässä tuli Hannu. Seuraavan puolituntisen aikana minne Kerttu edeltä, sinne Hannu perässä ellei kyljessä kiinni.

Sitten meno olikin hurjaa. Kaksikkoa ei pidätellyt enää mikään. Siinä rytäkässä tutustuttiin omiin kissoihimme, jotka ottivat hurjapäät nätisti vastaan. Pientä sähinää oli tietenkin asiaankuuluvasti.

Hannu ja Kerttu muuttivat saunasta työhuoneeseen, ja siellä tutustuminen sujui paremmin myös Hannuun. Viimeinkin se antoi rapsuttaa ja silitellä kunnolla. Vielä ei kehräystä kuulunut, mutta se oli ihan parin päivän päässä, tunsin sen jo värähtelevän valmiina tunnustamaan että saattaisi sittenkin tykätä ihmisistä. Parhaiten tutustuminen onnistui ruoka-aikaan, sillä tämä pieni silkkiturkki on hyvin perso ruoalle, mitä ei alussa olisi uskonut.

Kerttuli taas on ottanut missiokseen saada minut kaadettua puikkelehtimalla jaloissani rapsutuksia hakien. Tämä pieni tyttö puskee lujaa kaikkea mitä vaan pystyy ja rrrrakastaa olla sylissä. Mitä vain, kunhan saa rapsutuksia.

Perjantaina oli rokotus, ja vastaanotolla oli sama eläinlääkäri kuin viimeksi. Ja muutos oli ällistyttävä. Molemmat antoivat tutkia ja rokottaa itsensä ihan vain minun siinä rapsutellessa. Eläinlääkäri ei olisi samoiksi kissoiksi tunnistanut. Hannun mahamöykkyä ei enää tuntunut, eläinlääkäri epäili sen olleen kova ummetus.

Kotiin tultuamme annoin ruokaa, ja kun silittelin Hannua samalla, alkoi leuan alta pieni värähtely, joka voimistui oikeaksi kehräämiseksi. Hansuli on siitä asti kehrännyt melkeinpä koko ajan. Se pelkää vielä jalkoja ja juoksee karkuun ihmisen kulkiessa ohi. Onkohan joku potkaissut sitä sen entisessä elämässä? Mutta kun kyyristyy, Hannu tunnistaa ja antaa rapsutella ja ottaa syliin. Molemmat kissat säikkyvät vielä yllättäviä ääniä tai liikkeitä, mutta rentoutuvat taas, kun huomaavat kaiken olevan kunnossa.

Lauantai-iltaa sitten vietettiin niin, että Hannu ja Kerttu olivat meidän jaloissa sohvalla makaamassa. Pienet villikissat eivät ole enää niin villejä. J

Hoitokotitädin suurin toive olisi saada nämä kaksi samaan kotiin, ne kun viihtyvät niin hyvin toistensa seurassa. Mutta miten ihanat kissat näistä saa joku onnellinen omaa kotiaan ilostuttamaan."

Hannuun ja Kerttuun pääsee tutustumaan täällä.